Eiliseen iltaan päättyi meidän lähes 14-vuotiaan Irlanninterrierin maallinen taival. Poika oli todella vetreässä kunnossa ikäisekseen, ja vietti todella mukavan kesän vailla huolen häivää, mitä nyt kuulo oli lähes kokonaan mennyt ja ajoittaista höppänöitymistä oli havaittavissa. Reilu viikko sitten alkoivat kuitenkin kummalliset oireet, ensin lyhytaikaisina mutta koko ajan pidentyen. Koira pälyili hermostuneena ympärilleen ja pelkäsi jopa liikkua eikä oikein meinannut rauhoittua vaikka on aina ollut kovin hyvähermoinen koira. Käytettiin lääkärillä ja hänen mukaansa syytä on vaikea selvittää; saattaa olla aivokasvain, jotkin neurologiset syyt tai ihan vain dementia. Tai jotain muuta. Aivokasvain olisi saatu varmistettua magneettikuvilla, mutta päätettiin että ei lähdetä niin kalliiseen operaatioon jo näin iäkkään koiran kanssa, koska jos sieltä se kasvain olisi löytynyt niin mitäpä siinä sitten kuitenkaan olisi ollut tehtävissä. Saatiin kuitenkin reseptit lääkkeistä, joiden pitäisi dementiaoireita ja hermostollisia häiriöitä helpottaa. Ja kas kummaa, viikonlopun poika oli oma ihana itsensä, mikä meitä suuresti ilahdutti.
Maanantai-iltana samat oireet kuitenkin palasivat ja entistä voimakkaampina. Tiistain vastaisena yönä ei nukkumisesta tullut oikein mitään, ei koiralla eikä meillä ihmisillä. Eilen päivällä vaimon ollessa kotona oli taas vähän aikaa ollut normaalia, mutta illalla pojan oleminen meni niin hankalaksi, että vaimon kanssa päätettiin tehdä se ainoa oikea ratkaisu.
Mutta voi luoja että se oli kova paikka enkä kiellä etteikö kyyneleet valu tätä kirjoittaessakin. Olen ollut aiemminkin vastaavassa tilanteessa, mutta tämä koira on ensimmäinen jonka vaiheissa olen ollut sen alusta saakka. Käynyt hakemassa kasvattajalta, nähnyt kasvamisen siitä ylivilkkaasta pennusta suurisydämiseen, uskolliseen ja aina luotettavaan parhaaseen kaveriin. Siinä se makasi pöydällä, mutta onneksi valtavan hienot muistot jäivät.
Kuva muutaman viikon takaa Hailuodosta jolloin kaikki oli vielä hyvin.
