Vilma oli hieno koira. Se piti ihmisistä ja tervehti aina kaikkia häntä heiluen. Vilma oli yhdeksän ja puolivuotiaana ihan yhtä leikkisä kuin pentunakin, iloinen ja hyväkuntoinen. Vielä torstaina rallateltiin Unon kanssa pitkin mökkipihaa ja perjantai-iltanakin se kävi hakemassa mökkivieraille lelun, vaikka olikin jo aika väsynyt. Sunnuntaina Vilma nukkui pois.
Vilma eli hyvän ja aika pitkän elämän. Sitä rakastettiin rajattomasti, sen kanssa harrastettiin, lenkkeiltiin ja leikittiin päivittäin. Talvella heiteltiin lumipalloja ja kesällä frisbeetä. Aina ei olisi jaksanut, mutta mietin silloin, että leikitään nyt kuitenkin, ei Vilma elä ikuisesti ja sitten harmittaa.
Vilmalla oli ”omia ihmisiä”, jotka olivat sille todella tärkeitä ja jotka se muisti, vaikka ei olisi nähnyt kuukausiin. Niiden vieressä nuhjattiin ja kainalossa nukuttiin, vaikka muutoin Vilma ei ollutkaan sellainen perinteinen rapsuttelukoira. ”Älä lääpi mua, vaan leiki mun kanssa” se olisi varmasti usein sanonut. Vilma huolehti omasta laumastaan ja oli aina vähän huolestunut, jos ei tiennyt missä kaikki ovat. Vilma oli aina lähdössä aamulla töihin mukaan, mutta viikonloppuna makailtiin taas pitkään sängyssä. Silloin ei ollut mikään kiire pois kainalosta.
Vilma oli samalla ärhäkkä, mutta toisaalta herkkä. Se pisti temperamenttisesti vastaan koirille, jotka eivät käyttäytyneet sen mielen mukaan, mutta toisaalta saattoi järkyttyä, jos sille ”sanottiin pahasti”. Toisaalta järkytys meni myös nopeasti ohi.
Vilma oli hyvin mukavuudenhaluinen; se piti makoilusta nurmikolla, lämmittelyssä omassa viherhuoneessaan parvekkeellamme ja sohvalle peiton alla. Toisaalta se nautti täysin rinnoin lumessa juoksemisesta ja vesileikeistä merenrannalla tai mökillä. Silloin oli aina hymy korvissa asti. Vilma oli taitava koiralajeissaan ja se halusi miellyttää ohjaajaansa. Se ei silti ollut niissä ihan helpoin koira, mutta silti pärjäsi loistavasti, oli rotunsa ensimmäinen valio lajeissaan ja edessä olisi ollut parin viikon päästä SM-kisat seuransa ykköskoirana.
Vilman saadessa koirakaverin eli Unon, jännitettiin miten Vilma ottaa uuden tulokkaan vastaan. Vilmasta tuli heti mitä parhain ”isosisko” ja se haki Unoa alusta asti leikkeihin hyppäämällä itse selälleen. Mökkipihalla, pelloilla ja metsissä tulivat vaanimis-, jahtaus- ja painileikit tavaksi ja aina oli hirveän hauskaa. Unosta ja Vilmasta tulikin parhaat ystävät.
Vilman viimeiset päivät olivat surulliset, mutta toisaalta Vilma ei joutunut kärsimään pitkään. Se sai olla edeltävän kuukauden mökillä, jota rakasti, ja kunto heikkeni dramaattisesti vasta viimeisten tuntien aikana. Vilma sai nopeasti parasta hoitoa mitä Suomesta voi saada eli eipä tilanteesta jossiteltavaa jää. Vilman viimeisiä hetkiä kuvaa sen luottamus ”omiin ihmisiin”. Vilma on aina rauhoittunut, kun olemme sitä rauhoittaneet ikävässä tilanteessa, oli se sitten tassu laiturilaudan välissä tai selällään ultraäänikuvauksessa. Sillä ei ollut enää hyvä olla, mutta kun Vilma tunnisti meidän, se kävi kyljelleen ja nukahti pää kädelleni. Siitä Vilma ei enää noussut, vaan haisteli kättäni loppuun asti rauhallisesti. Tilanne oli lopulta kaunis ja vapauttava. Vilmaa autettiin viimeisen kerran.
Kiitos. Olit minun paras ystäväni.
Edit:
IMHA on nopea tappaja. Ei sille välttämättä mitään voi, kuten meidän tapauksessa, mutta seuratkaa koiranomistajat otuksianne.
