Niin se tuli meilläkin eteen se päivä, jota on pelätty. Tiistaina päästettiin äidin koiruus koirien taivaaseen. Jonni oli 17-vuotias sekarotunen (Pystykorva, tiibetinspanieli ja laikakoiran sekotus). Tämä rakas vanha herra oli 5-vuotias kun tuli äidille Tallinnan koiratarhalta Pelastetaan koirat ry:n kautta. Oli ollut jollain aikasemmin, koska osas antaa tassua ja oli sisäsiisti. Jos ois ollu kulkukoirana alkuelämänsä, ei varmaan ois tassua antanu, saatika ollu sisälle pissimättä. Jonni eli hyvän elämän meijän kanssa, vanhuuden vaivoja oli että kuulo meni, eikä näkökään ollut enää hyvä. Hampaitakin poistettiin, mutta ruoka sitten muussattiin ja hienonnettiin niin että Jonni pysty syömään. Hyvin kuitenkin pärjäs :) Keväällä Jonni kävi lääkärissä toisessa takajalassa olevan ulokkeen takia ja lääkäri totes sen olevan pahanlaatuinen kasvain. Ei suositellut leikkausta, koska ei tiedetty kuinka syvällä kasvain on (oli luitten välissä) ja kun Jonni oli niin vanhakin, ei ois välttämättä heränny enää siitä. Nyt kun viimestä kertaa vietiin Jonni lääkäriin, niin lääkärikin totes, että kasvain on kasvanut ihan silmissä. Jonni sitä aikasemmin nuoli ja siitä oli lääkäri keväällä jo sanonutkin, että on sen merkki että on kipee. Jos tuota kasvainta ei olis ollu, en tiiä kuinka pitkään Jonni ois vielä ollu meijän seurana, kun ei tosiaan ollu muuten mitenkään kipee (Sydämessäkään ei ollu mitään vikaa). Söi ja joi normaalisti (lenkkimakkaraa se rakasti yli kaiken ja jos ois ite saanu päättää, ei ois muuta syönytkään!) ja kävi kävelyllä. Toisina päivinä hitaammin ja toisina vähän kovempaa. Aina mentiin sen mukaan mitä Jonni tahto.
Nyt tuntuu jotenkin tyhjältä, vaikka Jonni ei minun koira ollukaan. Jonni meni tuhkattavaks (niin kun meijän aikasemmatkin koirat) ja tulee sitten uurnassa kotiin muitten seuraks. Jonni-rakas, meillä kaikilla on niin kova ikävä!!