Mitä tähän ns. korkeakulttuurin ja matalan kulttuurin väliseen keinotekoiseen raja-aitaan tulee, niin sehän on aina vain ollut yksi keino lisää jolla eliitti on pyrkinyt erottumaan ja pitämään itseään ns. rahvasta parempana. Tekisi mieli heittää tähän Pierre Bourdieun kulttuurisesta pääomasta jotain, mutta jätän sanomatta, koska en oikeastaan nykyisellään jaksa akateemis-sosiologista jaarittelua asiasta, jonka voi määrittää helposti ja lyhyesti muutenkin.
Se, mikä erottaa korkeakulttuurin ja matalan kulttuurin on aika, ei oikeastaan mikään muu. Aiemmin esimerkiksi jazz oli rahvaan syntistä, seksikästä menomusiikkia, jota vieläpä neekerit soittelivat. Nykyisin jazz-harrastajista tulee (ja monesti tarkoituksella) mielikuva leukapartaisesta 1960-lukulaisesta arkkitehdista, joka kuuntelee mietteliään näköisenä vaikean progressiivista jazzia kallis viini lasissa edessään samalla kun arvon asianharrastaja paheksuu syvästi "populaaria" jazzia, aivan kuin se ei olisi alun perin ollut nimenomaan sitä.
Samaten vaikkapa Shakespeare ei suinkaan ollut aikoinaan kirjallisuustiedettä lukeneen ns. älymystön syväanalysoimaa korkeakulttuurista teatteritaidetta vaan reipasta, laadukasta viihdettä kansalle joka saapui sitä katsomaan ja jonka tuottojen varassa Bardi elantonsa hankki. Se, että Shakespearen näytelmissä oli ja on sanomaa ja syviä tunteita, ei poista sitä, että isossa osassa näytelmissä on viihteellistä kohellusta ja kaksimielistä mekastusta.
Nykypäivän Shakespearet tekevät elokuvia, joita korkeakulttuurisissa taidepiireissä ylenkatsotaan, mutta joita viiden vuosikymmenen päästä palvotaan osana elokuvataiteen kaanonia. Sama pätee esimerkiksi Terry Pratchettiin sikäli kuin kukaan nykyisin tosissaan häntä ylenkatsoo - onhan hänet aateloitukin kuningattaren toimesta ja Kiekkomaailma-fantasiakirjat ovat puhdasta fantasiaa, joita ei tarvitse kenenkään hävetä tai yrittää väkisin poistaa fantasialokerikosta.
