Opetustekniikoita on yhtä monta kuin opettajia. Oppimistekniikoita on yhtä monta kuin oppilaita. Yksilöllinen opetus on kaikista tehokkainta, mutta resurssien puitteissa yksilöllinen opetus on täysi mahdottomuus suomalaisessa koulujärjestelmässä. Opettaja vastaa aina koko ryhmästään, hän ei voi opettaa ainoastaan yhtä oppilasta. Vaikka jostakin opettajan valitsemasta tekniikasta jonkun oppilaan motivaatio nousisi niin siltikin koko ryhmää ei voi pakottaa samaan muottiin. Tämän vuoksi puhutaan ns. monimuoto-opetuksesta eli opetuksessa pyritään ottamaan huomioon kaikki sellaiset käytännöt ja käytänteet, jotka on todettu hyviksi isoille porukoille.
Yleisesti voidaan sanoa, että mitä parempi opettaja sitä paremmin hän pystyy osallistamaan koko ryhmäänsä oppimiseen. Näitä asioita on ihan oikeasti tutkittu ja asiasta löytyy ihan kasoittain AITOA tutkimustietoa, joten kenenkään ei tarvitse arvuutella pedagogisen koulutuksen saaneen opettajan tietoja ja taitoja. Opettajat ovat Suomessa erittäin korkeasti koulutettuja, mutta sekään ei aina riitä, koska käytäntö ja teoria voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Loppujen lopuksi oppilailla ja opettajilla on aina myös jonkinlainen henkilökohtainen suhde ja yksinkertaisesti sellainen tosielämän fakta, että hyvänkään opettajan naama ei miellytä aina kaikkia. Jos jonkun naama ei miellytä niin oppiminen voi vaarantua jo sen takia - eikä se ole kenenkään vika.
Minulla on ollut omassa työssäni sekä huonoja että hyviä päälliköitä. Motivaationi omaa työtäni kohtaan on hyvän päällikön alaisuudessa kasvanut ja olen saanut itsestäni parempia työsuorituksia irti, mutta vastaavasti huonojen päällikköjen aikana - vaikka päällikkö joidenkin työkavereideni mielestä onkin hyvä ja motivoi heitä - ei motivoi minua, joka yleensä laskee suoritustasoani. Ihmissuhteet ovat moniulotteisia ja vaikeita ja joskus TÄYSIN ulkoiset ja ITSE ASIAN kannalta irrelevantit yksityiskohdat voivat vaikuttaa joko positiivisesti tai negatiivisesti yksilön motivaatioon.
Abstraktilla tasolla voin sanoa, että jokainen MOTIVOITUNUT opettaja yrittää aina parhaansa opetuksessaan, mutta toisinaan persoonallisuus aiheuttaa sen, että viesti ei ns. mene perille. Jos opettaja on itse esimerkiksi sellaista tyyppiä, että hän oppii itse parhaiten lukemalla ja kirjoittamalla ja tekemällä yksilötyötä, silloin hän todennäköisesti myös preferoi omassa opetuksessaan tekniikoita, jotka suosivat samalla tavalla oppivia oppilaita. Vastapuolella taas on se, että toiset oppilaat oppivat kuuntelemalla, toiset kirjoittamalla ja toiset puhumalla. Oppilaat ovat yksilöitä eivätkä aivotonta massaa.
Koko keskustelu opettajan roolista on sinänsä tyhjää, koska jokainen opettaja ymmärtää, että oppilaan oppimista parantaa kaikista parhaiten hänen oma sisäinen motivaationsa. Ulkoinen motivaatio on aina keinotekoista (esim. jos vanhemmat sanovat nuorelle lapselle, mitä kieltä hänen pitää koulussa oppia, tällöin oppilaan pääasiallinen motivaatio on ulkoinen eli vanhempien MÄÄRÄYS.) Tälläinen oppiminen on aina tehottomampaa kuin se, että oppilas kokee opetettavan asian niin mielenkiintoiseksi, että hän motivoituu siihen ihan itsestään. Sisäinen motivaatio, jota ruokkivat monet osatekijät ajaa meitä paljon tehokkaammin eteenpäin kuin ulkoiset tekijät.
Tilannetta voisi vaikka verrata aikuisen ihmisen käyttäytymiseen urheilun kuluttamisessa. Esimerkiksi minä olen sisäisesti motivoitunut Tapparan kannattaja eli mikään ulkoinen ärsyke ei motivoi minua käymään Tapparan peleissä vaan olen motivoinut tunnesiteen kautta ihan itse menemään peliin tilanteesta huolimatta. Tällöin peliin meneminen on minulle ilo ja nautinto ja haluan mennä sinne. Jos taas kuvitellaan tilanne, että tyttöystäväni haluaisi viedä minut katsomaan ringetteä, josta en ole pätkääkään kiinnostunut, mutta menisin silti, koska tyttöystäväni olisi minulle ulkoinen motivaatio mennä ringettipeliin. Kumpi toiminta on mielestänne PITKÄJÄNTEISESTI yksilön käyttäytymisen kannalta merkittävämpää?
