Sain eilen soittaa elämäni ensimmäisen kerran hätänumeroon. Kaveri kertoi tekstiviestillä aikovansa tappaa itsensä ja koska tyypillä on masennus- ja itsetuhoisuushistoriaa ja se on myytti, että itsemurhasta puhuvat eivät sitä tekisi, en nähnyt tilanteessa muuta vaihtoehtoa. Pari kertaa tuli poliisin kans yön aikana juteltua ja osastollehan he olivat hänet lopulta vieneet. Tänään sain sitten tietysti kuulla kaverilta, että oli minun vika, että hän päätyi osastolle. No parempi kaverin vihat harteilla kuin ruumis ja syyllisyys siitä, että en tehnyt mitään.
Hätäkeskuksen ja poliisin kanssa keskustelu oli yllättävän positiivinen kokemus. Tai siis eihän se hauskaa ole, kun sellaiseen tilanteeseen joutuu, mutta molemmissa oli erittäin ystävällisiä, ammattimaisia ja ennenkaikkea nopeita työntekijöitä. Aikaisemmin hätäpuhelun yllä on ollut jokin sellainen mystisyys ja ajatuskin siitä on tuntunut pelottavalta, mutta nyt kun senkin on kokenut, tuntuu että kynnys siihen on madaltunut. Ei tietystikään niin, että sinne turhaan alettaisiin soittamaan, mutta jos on oikeasti hätä, niin tuntuu luontevammalta tarttua puhelimeen.
