Lajien asemasta yhteiskunnassa kertoo myös jokavuotiset kitinät urheilija-apurahoista. Kuka saa ja kuka ei. Kitisijöiden joukossa on aina joku, joka on jo uransa aikana tienannut ihan hyvin rahaa, mutta silti pitäisi päästä apurahoille. Tero Pitkämäki ja Matti Heikkinen esimerkiksi ovat taasen sen verran suoraselkäisiä kavereita, että eivät edes hakeneet koko apurahaa parina viime vuonna, kun tuloja riittää muutenkin. Ainakin näin käsittääkseni, voi olla että elän illuusiossa. Rehellisyyden nimissä toki täytyy sanoa, että ihan sama on taiteilijaeläkkeiden kanssa. Joka vuosi saa lukea, kun joku artisti, joka on uransa aikana myynyt satojatuhansia levyjä ja keikkailee edelleen kymmeniä kertoja vuodessa ja asuu talvet etelän lämmössä tai kirjailija, joka on myynyt uransa aikana satoja tuhansia kirjoja, kiukuttelee siitä kun kielteinen päätös tuli postiluukusta ja kiroaa sen takia yhteiskunnan alimpaan helvettiin. Oiskohan pitänyt silloin aikanaan tajuta vähän säästää tai juoda vähän vähemmän punaviiniä?
Olen suhtautunut kielteisesti urheilija- ja taiteilija-apurahoihin jo vuosikymmenten ajan ja mitä vanhemmaksi tulen niin sitä kielteisemmin suhtaudun niihin. Minusta yhteiskunnan tehtävänä ei ole tukea urheilijoita tai taiteilijoita vaan tämänkin rahan voisi kohdistaa lapsi- ja nuorisotyöhön niin taiteen ja yleisesti kulttuurin kuin myös urheilun saralla. Sen verran olen kuitenkin valmis joustamaan, että muutamalle todella ansioituneelle taiteilijalle ja urheilijalle olisi mahdollista myöntää eläke, mikä ei tietenkään mikään kohtuuttoman suuri saisi olla. Tiivistettynä kantani on se, että jollei urheilija tai taitelija kykene elättämään itse itseään ammatillaan, ei yhteiskunnankaan tehtävä ole myöntää heille apurahoja ammatissa pärjätäkseen. Ei etenkään kun kyse on hyvin subjektiivisista valinnoista ja henkilökemiat ja poliittiset näkemykset voivat vaikuttaa siihen kuka saa tukea ja kuka ei.
vlad.