Koronaeristyksestä olen viime aikoina taas melko paljon kirjoitellut. Eikä toisaalta ihme, sillä kyllähän tilanne on nyt se että tämän eristyksen ympärillä elämä nyt pyörii. Ja nousee kysymyksiä ilmaan kuten millä voisin jaksaa paremmin? Miten viihdyttää itseään? Miten tämän voi kestää? Ja sun muuta.
Ei tämä todellakaan mikään helppo paikka ole. THL on kuulemma linjannut että jos on korona niin riittää viisi päivää eristyksissä. No täällä ei riitä, vaan pitää jaksaa olla peräti kymmenen päivää eristyksessä. Se on helkkarin pitkä aika. Ei tämä nyt fyysisesti juttu eikä mikään ole, mutta kyllä mieliala alkaa olemaan jo aika väsynyt, rietunut suorastaan. Sellainen että tekisi mieli heittäytyä makuuasentoon lattialle ja kädet ristiin sekä rukoilla vaan voimaa ja apua.
Tämä on niin helvetin tylsää. Ainoa iso lohtu on kyllä tosiaan tänä älypuhelin jonka avulla voi katsella lätkämatseja, televisiolähetyksiä, suoratoisto-ohjelmat, kuunnella Spotifysta musiikkia. Mutta kun se kiinnostus. Tämä eristys on niin kuluttava ja epätoivoinen pahimmillaan että vaikea keskittyä. Ei vain ole oikein sellaista intoa keskittyä vaan odottelee vaan vain että olisipa se seuraava ruoka-aika jo ja vuorokautta olisi kulunut lisää. Sitten tulee uusi ja uusi ruoka-aika, lopuksi vielä iltapala jonka jälkeen lopulta nukkumaan ja se vuorokausi alkaa olemaan taputeltu.
Tämä eristys on kyllä paha paikka minulle. Vielä viime viikolla kaipasin sitä omaa rauhaakin. Nyt sitä ei todellakaan ole tarjolla, vaan kaksi muuta miespotilasta on samassa helvetin pienessä potilashuoneessa kanssani. Tämä eristyksissä olo on niin kuluttavaa mielen kannalta. Vielä kun tämä huone on niin helvetin kolkko ja väritön, ei täällä viihdy. Mutta pakko on vaan hampaat välillä irvessäkin kestää. Mun elämä milloin siitä tuli näin hirveä?
Olen toiminnallinen mies. Tykkään tehdä kaiken laista ja inhoan jos täytyy olla tylsyydessä. En kestä paikallaan oloa, tylsyyttä ja just niitä on pahimmillaan nyt paljon tarjolla. Kirjoittelenkin nyt sitten melko paljon että saan aikaani kulutetuksi, mielekästä tekemistähän se minulle on kuitenkin.
Eristyksissä oleminen voisi olla erilaista jos olisi oikeasti kipeä. Silloin ei jaksaisi maata kuin sängyssä. Mutta ainoa oire mitä korona on minulle varsinaisesti aiheuttanut on nenän tukkoisuus. Eli sitä jaksaisi kyllä tehdä nytkin, enkä mielestäni huonon olon vuoksi tarvitsisi niin paljon lepoa. Mutta nyt on vaan oltava tänne huoneeseen aivan kuin vangittuna.
Ensimmäiset päivät vielä menivät tässä eristyksessä kun kaikki oli uuttakin ja olin vasta niin vähän ollut eristyksessä. Ei siihen ollut vielä tylsistynyt. Nyt olen jo kuitenkin peräti kuudetta päivää eristyksessä ja kyllä tämä alkaa maistumaan jo puulta, helvetin tylsältä. Ja alkaa olemaan sellainen epätoivoinen olo. En jaksa tätä? Minua ei ole ainakaan tehty maleksijaksi, kaipaan tekemistä ihan vitusti.
No onneksi on tuo älypuhelin mutta siitäkin näkee kaikki ohjelmat niin pienestä kännykän ruudusta. No, tällä hetkellä sekin tuntuu isolta jutulta. Näenhän edes pikkuruudusta. Ja illalla on Kerholla lätkämatsikin. Siinä se ilta mukavasti vierähtää. Mutta ensin pitää odottaa päivällistä, se on seuraava spektaakkeli nyt mitä odottaa. Päivälliseen on aikaa noin kaksi tuntia.
Voi kiesus. Mutta kai tämäkin tilanne on voitettavissa? Sehän tässä myös paha on kun ei se itse osastollakaan oleminen mitään herkkua ole ollut ja kun tämä eristys on ohi niin sinne sitä vain palataan. Miksi nämä osastot pitää olla näin helvetin harmaita ja värittömiäkin?
