Se tunne kuinka menettää ihmisen joka on täysin korvaamaton, ainutlaatuinen ja muutenkin elämää tärkeämpi on kauhea. Sitä hokee niitä kliseitä "aika parantaa haavat" sun muuta, mutta todellisuudessa niihin ei sillä hetkellä usko eikä niistä kovin paljon lohtua saa. Tuntuu että koskaan elämässä ei enää tule samanlaista yhteenkuuluvuutta ja rakkautta vastaan. Samassa rytäkässä menettää vielä mahdolliset läheiset suhteet puolison sukulaisiin ja kavereihin. Elämästä repäistään irti kaistale jonka mukana tuntuu että menettää jopa osan itsestään.
Siinä kestää niin kauan kun kestää mutta kyllä se elämä taas sieltä tulee. Aika pitkäänkin voi olla sellainen olo, että jos se toinen nyt soittais ja pyytäis takaisin niin juoksen vaikka maailman ääriin. Oma itsetunto on niin pohjissa että olisi valmis nielemään vaikka mitä nöyryytystä palatakseen takaisin siihen samaan. Sitä saattaa jopa uskotella itselleen että se palaaminen on vielä mahdollista. Mutta ei se todellisuudessa ole. Valehtelu ja itsepetos voi toimia tietynlaisena laastarina pahimman yli.
Jossain vaiheessa surusta ja ikävästä tulee osa normaalia arkea ja vaikka se kaipuu vielä viikkojen/kuukausien ajan voi olla, se raastava kipu ja paine rinnassa himmenee ja siihen sopetutuu osana elämää. Pystyy taas toimimaan normaalissa maailmassa, turtana ja kylmänä. Aamulla vääntäytyy ylös, keittää kahvin ja painelee töihin. Ruokalan pizzapäivä ei sykähdytä mutta rasvainen lätty maistuu jo kuitenkin vähän paremmalta kun kaarna. Elämä jatkuu harmaana virtana. Yhtenä päivänä töistä kotiin mennessä pysähtyy siinä lähimarketissa josta aina aiemmin haettiin kahdestaan leffailtaa varten mässyt ja ulos kävellessä huomaa että sai kauhottua ne irtokarkit sinne pussiin ilman että se toinen tuli kertaakaan mieleen. Ensimmäinen voitto ja se tuntuu mahtavalta. Ensimmäinen vilpitön hymy nousee huulille ja vastaan tulevat ihmiset pelkäävät maanisen näköisenä virnuilevaa, sotkuista miestä.
Arki kulkee normaalissa uomissa kunnes tulee se selkeyden hetki. Se tilanne kun ensimmäistä kertaa voit myöntää rehellisesti itsellesi, "tämä oli tässä, paluuta ei ole eikä tule". Se valheiden ja itsepetosten rakentama muuri rakoilee ja pala palalta hajoaa tomuna maahan. Itkut on nyt itketty. Seuraavana aamuna töihin tullessa se tuleva pizzalounas saa taas veden kielelle. Himmennyt kipu ja paine häilyy vielä mutta se vain muistuttaa historiasta eikä enää revi sielua kaksin käsin kohti mennyttä.
Jossain vaiheessa elämään tulee taas se uusi ihminen ja tunteet ovat aivan yhtä vahvoja. Erohan siinäkin varmaan jossain vaiheessa tulee ja sama rumba pitää käydä uudestaan. Mutta se on kaikki sen arvoista.