Ennen koronapandemiaa tilanne oli hyvä ja sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntumaan luontevilta. Sitten kaikki vietiin.
www.is.fi
Joillekin meistä nämä suuret juhlat ovat yksinäisyyden vuoksi aikamoista piinaa. Voimia meille yksinäisille sieluille.
Yksinäisyyteenkin tottuu. Tässä on kohta 10 vuotta tullut tuota elettyä ja päälle vielä tämä omaishoitajan "riemukas" rooli. Nytkin saa valvoa tässä ettei loppusuoralla oleva isä tukehdu kun kohtauksia puskee.
Ensi kuun alussa on tullut oltua vuosi ilman alkoholia ja se oli sentään välillä nollauskeino tähän tasaisen brutaaliin paskaan. Nyt ollut elämän eniten stressaava vuosi eikä ole vain pystynyt edes ajattelemaan brenkkua. Vuorokaudessa on 24h ja koko ajan oltava tietyssä valmiustilassa. Mielellään sen vähäisen oman ajan on selvänä.
Jatkoaika on onneksi ollut helppo väylä kirjoitella milloin mistäkin ja lukea milloin mistäkin. Helppo luurilla käydä mestoilla ja helppo irtaantua kun tilanne vaatii.
Onneksi itse on oppinut yksinäisyyteen. Ei tämä mikään terve ajattelumalli ole, mutta omapahan on valinta. Täytyy toivoa että muutkin yksinäiset ja unohdetut löytävät jonkin väylän elää elämäänsä. Itselläni se nyt on kuolemaa lähestyvän ihmisen auttaminen ilman mitään jeesiä.
Omaa hyvinvointia ja olemista ei kiinnosta miettiä. Näennäisesti ja pintapuolisesti tulee oltua ihan skarppi. Se nyt puuttuisi että antaisi ulkoisesti itsensä romahtaa. Sekin tullut koettua ja kaikki so-called-ystävät katosivat hiljalleen. Ja olihan tuossa toki itsessäkin vikaa. Oikeastaan ainoa vika. Peili antaa hyvät vastaukset ja ne eivät aina miellytä.
