No koitan nyt vielä kirjoittaa jotain tuohon edelliseen viestiini jotain jatkeeksi kun rivien väleissä ainakin ikään kuin lupailin. Ja jäi vähän fiilis että tuli kahvitauolla kirjoitettua liiankin nopeaan.
Eli, ainakin paljon aina mietitään kumpi näistä menehtymistavoista on se armollisempi läheisten kannalta. Rakkaan ihmisen menehtyminen tulee eteen yllättäenkin ja nopeasti tai sitten menehtymistä edeltää pitkä vaikka sairaalajakso jonka päätteeksi rakas ihminen kuolee. Mutta se että kuolemaa edeltää tällöin pitkähkökin jakso jonka aikana kuolemaan voi ikään kuin jo valmistautua.
Tällaisille pohdinnoille taitaa löytyä täältä omakin ketjunsa joten ihan omien elämänkokemusten perusteella täytyy lyhyesti sanoa että minulle helpointa on ollut se ehkä vähän yllättäväkin ja nopeasti eteen tullut läheisen menehtyminen. Se vaikka pitkähkö sairaalajakso voi kuitenkin olla raskaskin prosessi käydä läpi. Minun veljeni kuoli asunnollaan täysin yllättäen ja suruviesti tuli nopeasti eteen ja ilman varoitusta. Äiti taas menehtyi pitkän sairaalajaksonkin ja taistelun päätteeksi.
Eihän se läheisen ihmisen menettäminen koskaan kyllä toki helppoa ole. Se oli raskasta käydä äitiäkin katsomassa etenkin silloin äidin viimeisinä elinviikkoina. Silloin se tuntui niin raskaalta henkisesti kun äiti ei oikein enää tuntenut ja minulle jäi kuva että oli yksi surkeimmassa kunnossa ollut ihminen jonka olen elävänä nähnyt. Ja tämäkin on jo paljon sinällään sanottu sillä olenhan ollut useamman vuoden töissä erilaisissa vanhainkodeissakin joissa on ollut huonokuntoisia asukkaita.
Mutta äitini vaan makasi siinä terveyskeskuksen huoneen sängyllä, näki kaiken lisäksi harhoja eikä enää tuntenut minua. Eli jo aika lailla omassa maailmassaan. Mustan kun äiti "kuori perunoita" sängyssä, eli siis näki just niitä harhoja mutta teki ilmassa käsillä sellaisia liikkeitä että perunoita ilmiselvästi kuori ja kysyi minultakin että otatko sinä perunoita?
Mutta silti yhä suosittelen
@Gostisbehere sinuakin näkemään isoäitisi. Tuolloin nuo raskaalta tuntuneet hetket ovat vain tosiaan ajan myötä minullekin tulleet melko rakkaiksi ja tärkeiksi hetkiksi. Luulen että parempi ratkaisu minulle oli käydä tapaamassa äitiäni loppuun asti kuin se että olisin jättänyt tapaamatta. Silloin viimeisenäkin päivänä äidin katse oli lujasti kiinnittynyt ylöspäin, ei enää siis seurannut katsellaankaan mitään. Hengitys kuitenkin vielä kävi ja kröhisi että sai sanoa että kyllä hän vielä hengissä silloin oli.
Mutta jotenkin vain nuo hetket on kääntynyt tosiaan rakkaiksi minulle kuitenkin vuosien myötä. Kun on käynyt sitä luopumisprosessia läpi. Tiedän että ei se todellakaan helppoa ole tuollaisessa tilanteessa olevaa lähimmäistään nähdä kyllä.
Muistan kun soitin siellä terveyskeskuksen huoneessa vielä äidille Riki Sorsan kappaleen Muuttolinnut. Se oli jotenkin kaunista, äiti oli siis yksin omassa huoneessaan. Tai siis ei siellä ollut muita potilaita. Ja Riki Sorsa oli äidin lempiartisteja.
Syy miksi kirjoitin näistä asioista on se että ehkä näistä on jotain apua. Kun olen käynyt tosiaan samantapaisia asioita ja hetkiä elämässäni läpi kuin mitä ainakin ehkä
@Gostisbehere tulee käymään. Ja onhan näitä asioita hyvä minunkin käydä läpi, sillä se on hyvää terapiaa. Se on ihan totta mitä sanotaan että ei se suru ja ikävä koskaan poistu, ne vain tavallaan vaihtaa muotoaan ja tulee helpommiksi käsitellä kun ymmärtää ja hyväksyy asiat joita ei voi muuttaa.
