En valehtele, jos sanon että viime vuonna tähän aikaan joulukuussa oma elämä oli melko paskaa, itseaiheutettua sellaista, mutta joo, paskaa. Vuosi sitten tähän aikaan makasin mun sängyssä, odottaen mun kahta seuraavaa työvuoroa viikon lopulla, joiden en silloin ikinä arvannut jäävän mun kahdeksi viimeiseksi viikonloppuvuoroksi siinä työpaikassa.
Vaikka viime vuoden marras-joulu vaihteessa elin henkisesti hemmetin raskaita aikoja ja olin oikeastaan rikki ja romahduspisteessä, niin jäätyäni yli viikoksi pakkosaikulle duunista, kun sen enempää pää, kroppa kuin psyyke ei enää kestänyt mun silloista työtahtia, luulin ja uskottelin itselleni että kaikki kääntyy vielä parhain päin.
No eipä vittu kääntynyt. 14.12.2019 jäi mun viimeiseksi vuoroksi siinä duunipaikassa ja muistan ironisesti tokaisseeni tuon vuoron jälkeen itsekseni pukutiloissa "tää oli varmaan mun onnistunein vuoro tähän asti".
Lähdin hyvällä fiiliksellä sinä lauantaina himaan, ja olin seuraavana tiistaina lähdössä ihan normaalisti työvuoroon, ostaen Alepasta Pauligin pikakahvin ja duunipaikalta lounaseväät valmiiksi. Tämä yksi sen paikan vaaleahiuksisista kassoista vielä kysyi siinä "ootsä tulossa vuoroon" ja vastasin hänelle että olen.
Noh, astelen mun ravintopitoinen lounas ja pikakahvi kourassa taukotilaan, jossa mua odottaa sekä myymäläpäälikkö että The Big Boss eli aluepäällikkö. Tajusin aika lailla heti että "ei vittu, joko oon mokannu jotain vitun pahasti tai saamassa kenkää". Kädet alkoi tärisemään, pistin lounaani vielä siinä vaiheessa taukotilan jääkaappiin, mutta olin varautunut kuulemaan pahimman mahdollisen.
Ja joo, en kuulemma soveltunut siihen työhön lopulta. Vaikka tollanen on tietty aluksi raskas pala niellä, ja vaikka tavallaan olin jopa samaa mieltä niin se tilanne oli sori nyt vaan, mun mielestä päin persettä hoidettu. Tulen sinne työpaikalle siinä mielentilassa, että aloitan uuden työviikon ensimmäisen vuoron ja olen valmis uuteen alkuun. Ja kymmenen minuuttia myöhemmin olen työtön. Kiva.
Eli työpaikka lähti alta kivasti silleen 1,5 viikkoa ennen joulua ja olin ton jälkeen taas aivan hukassa, mitä haluaisin edes tehdä elämälläni. Mistään ei oikein tahtonut tulla mitään seuraavaan noin kuukauteen ja noista yllätyspotkuista jäi tuolloin sanalla sanoen p*ska maku suuhun, niin paljon hyviä hetkiä kun mulla siellä oli ja niin moneen mukavaan ihmiseen kuin ehdinkin vajaassa neljässä kuukaudessa tutustua.
Sen jälkeen tuli silloiselta ihastukselta pakit ja blokit, oma vajoaminen sängyn pohjalle ja niin syvä tyhjä suru, että pariin viikkoon mua ei huvittanut oikein edes elää. Niistä ajoista ei enää sen enempää, eiköhän kaikki tarpeellinen tästä työihastuksesta ole tullut jo tännekin aikoja sitten sanottua. Life goes on.
...
Nyt on taas kevyempi paino harteilla, kun tämäkin negatiivinen muisto on kirjoitettu puhtaaksi. Ei tämän viestin oikeastaan ollut tarkoitus keskittyä niin paljon siihen mitä vuosi sitten tapahtui, vaan pitipähän tällainenkin avautuminen näköjään vielä suorittaa, kun mun aiemmissa avautumisissa käsittelin enemmänkin sitä vituralleen mennyttä ihastusta, enkä niinkään sitä paljon ikävempää menetystä, eli duunia joka vietiin jalkojen alta.
Sen mä oikeastaan halusin tän avautumisen ulkopuolella sanoa, että on se kumma miten paljon ehtii tapahtua vuodessa. Olen ollut jo pitempään tyytyväinen omassa kehossani, olen mielestäni oppinut ilmaisemaan itseäni paremmin. Se on heijastunut suoraan mun runotuotannon kehityksessä, mutta toisaalta huomaan sen myös ihan arkipäiväisissäkin keskusteluissa muiden kanssa.
Olen menossa tammikuussa Hyvinkäälle aloittamaan uudet opinnot, uskon taas tulevaisuuteeni ja vaikka viimevuotinen ihastus hajotti mut pahemmin pirstaleiksi kuin kukaan muu ihminen koskaan, niin a) olin itse yhtä lailla syypää kohtalooni b) koen sen olleen mulle välttämätön kokemus, saada naiselta ihan kunnolla "päin näköä".
Olen sen takia nykyisin vähemmän naiivi, toisaalta mun on edelleen sen takia välillä hankala uskoa omaan vaistooni uusien ihmisten suhteen, silloinkin kun vaikuttavat mukavilta ja aidoilta. Arvet siis on jäljellä ja näkyy tiettyinä hetkinä edelleen, en kuitenkaan anna niiden määrittää sitä, kuka mä olen tänään.
Rakkauselämän kanssa otan edelleen rennon iisisti ja etenen pienin askelin. Itseni paremmin kohteleminen, niinku jenkit sanoisi "self love"n opetteleminen ennen kaikkea ja se etten pitäisi rakastumista minään sokeana päämääränä on olleet niitä tämän vuoden teemoja, ei niinkään ihastuminen.
Tinder on käynyt joitain kertoja mielessä, mutta on tuntunut aina lopulta jotenkin "väärältä" ratkaisulta. Emmä tiiä, olen ihan hemmetin vanhanaikainen romantikko ja koko Tinder kuulostaa kavereilta kuultujen stoorien kautta, ja kun itsekin tiedän miten siellä ns. homma toimii jotenkin niin hiton pinnalliselta ja plääh... Taidan sittenkin jopa mieluummin kuolla yksin kuin käyttää deittailusovelluksia kumppanin etsinnässä.
Sitten taas toisaalta kun mietin tätä vuotta, niin sukupuolta, ikää tai muitakaan arvoja katsomatta voin sanoa tutustuneeni tän vuoden aikana tosi moneen uuteen ihmiseen. Olen ollut enemmän avoin ja antanut kaikille mahdollisuuden. Ja kun olen niinkin monta uutta ihmistä elämänympyrääni vuoden mittaan saanut niin... kaikki on mahdollista.
Antaa palaa 2021, valmiina ollaan! Ja muuten, koronavirus, haista pitkä paska! Voisitko kadota seuraavan vuoden aikana? Kiitos.
