Breeze Harbour
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Lahen Pelsu, Dallas Stars, Leksand, Orlando Magic
Tässä sulta kaks mielenkiintoista, kylläkin vähän toistensa kanssa ristiriidassa olevaa viestiä. Siis elämässä eteenpäin pyrkiminen on juurikin sitä mukavuusalueelta poistumista ja tuttujen kaavojen rikkomista, uuden ja tuntemattoman kohtaamista, kokemuksien jahtaamista.
Kaikki me kuollaan kuten sanoit ja meillä on vaan tää yksi elämä aikaa jättää jälkemme tänne pallolle. Ikinä ei voi tietää kuka meistä täältä poistuu seuraavaksi, joten mukavuusalueella vietetyt vuodet on hukkaan heitettyä elämää. Joo, aina se riskinotto ei tuo palkintoa ja välillä tulee tehtyä juttuja jotka myöhemmin kaduttaa, mutta niistäkin oppii jotain. Kaikki se oppiminen, edistys ja ihmisenä kasvu tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella.
Ikinä ei voi tietää onnistuuko jossain, ellei ensin kokeile. Ja ite oon ainaki vahvasti kokeilemalla ja tekemällä oppija. Musta ei mitään lukutoukkaa kylläkään saa, en osaa pysyä paikallani tarpeeksi pitkään yhtäjaksoisesti osatakseni kunnolla syventyä johonkin tarinaan kirjan muodossa.
Mä tykkään kyllä sitten lukea tilastoja, faktoja ja syventyä tosielämän tarinoihin. Mut kirjojen sijaan mä rauhoitun parhaiten musiikin parissa, kuuntelemalla säveliä, rytmejä ja melodioita jotka vievät mut hetkeksi pois omista ajatuksistani.
Hienoa että olet ehjänä ja kunnossa nummis! Välillä sitä kyllä ihmettelee, että miten monta kertaa on itsekin ollut lähellä kuolla mutta tässä mä jostain syystä edelleen olen ja hengitän. Putosin parvisängyn huipulta parivuotiaana ja sain varmaan aivotärähdyksen mutta selvisin ilman pysyviä vammoja. Sain 11-vuotiaana minuutteja kestäneen epileptisen kouristuskohtauksen joka vei mut yöksi lastenklinikalle ja aiheutti post-traumaattisen masennuksen mutta jotenkin elämä jatkui ja tuo jäi lopulta viimeiseksi kohtaukseksi.
Yläasteella mut koitettiin kaheksannella luokalla kiusata lähes hengiltä. Taas post-traumaattista masennusta, paniikkikohtauksia ja pelkotiloja joita jatkui noin reilu kolme vuotta, joiden aikana ramppasin paljon psykologeilla ja taistelin jatkuvasti oman pääkopan kanssa, kunnes 18-vuotiaana melkein päädyin jo itsariin, selvisin kuitenkin taas.
20-vuotiaana rakastuin ensimmäistä kertaa, tai ainakin se tuntui siinä iässä siltä ja se tunne oli aito. Vuoden verran paljon pakkomielteisiä ajatuksia siitä, kuinka meidän täytyisi päätyä yhteen. Lopputulemana nuppi sekaisin, psykoosidiagnoosi ja vahvassa suojalääkityksessä viikoksi suljetulle osastolle. Se muuten tuntui vankilalta.
Siitä lähti monivuotinen taistelu kohti henkistä tasapainoa ja vaikka matka on edelleen kesken ja yhä välillä ne vanhat, ei niin terveet ajatusmallit puskee esiin, tiiän miten paljon ponnisteluita multa on vaatinut päästä edes tähän pisteeseen toipumisessa, enkä pidä enää omaa mielenterveyttäni itsestäänselvyytenä. Sen eteen on tehtävä jatkuvasti töitä ja kun sen psykoosin on ihminen kerran sairastanut, niin eihän se työ varmaan koskaan ole täysin ohi.
Mutta kuitenkin, silloin 2015 luulin ihan oikeasti kuolevani ja koin maailmanlopun uhkaa, hapen loppumista maan päältä yms. henkisestä tilastani johtuvia delusionaalisia ajatuksia. Ja kuitenkin, niinkin täydellisen helvetin jälkeen elämä kuitenkin voitti. Siitä saan kiittää perheeltä sekä hoitajilta saamaani tukea. Yksin en olisi ponnistanut sieltä itse kaivetusta kuopasta ylös.
Listan jatkeena, niin olin kerran todella lähellä jäädä auton alle Isku Areenalle vievällä suojatiellä Svinhufvudinkadulla. Silloin siinä ei ollut vielä liikennevaloja jotka luojan kiitos asennettiin siihen viime vuonna ja ilman takaa tulleen miehen huutoa olisin todennäköisesti lentänyt kuin leppäkeihäs ja vähintäänkin vammautunut vakavasti, niin holtittoman lujaa tämä kuski tuli vaikka hidastikin lopulta keskelle suojatietä. Se oli senteistä kiinni, olen tälle miehelle ikikiitollinen mun hengestä.
Että joo, kyllä tätä elämää osaa jotenkin arvostaa ihan eri tavalla, jos on edes kerran käynyt kuoleman porteilla tai ylipäätään ollut terveys vakavasti uhattuna.
Viimeksi muokattu: