Oletko myös erityisherkkä? Se oli 2-3 vuotta sitten muotia. Mä oon kovis.
No kaipa mä olen. Tietty tuollakin voidaan tarkoittaa niin montaa eri asiaa, joten ennen kuin käsität tämän toteamuksen väärin niin tarkennan hieman taustoja ja miten mun herkkyys näkyy mussa.
Ei, en ole enää pitkään aikaan ottanut itseeni jos joku etenkään mulle tuntematon ihminen puhuu musta ikävästi. En ole herkkänahkainen tai helposti haavoitettavissa sanoilla. Ja sekin juontaa juurensa pitkälti mun lapsuudesta ja miten paljon paskaa musta puhuttiin peruskouluvuosinani. Kun sut on yläasteella lähes tulkoon yritetty kiusata hengiltä ja oot kuitenkin selvinnyt siitäkin kärsimyksestä "voittajana", niin ei sitä enää oikein osaa ottaa pahempaakaan sanallista vittuilua itteensä.
Nykyään tiedän niin vahvasti kuka olen ja millainen mun kuuluu olla, etten osaa menettää yöuniani kenenkään negatiivisista kommenteista. Ja kun mulla on lapsesta saakka ollut tää luonteenlujuus ja olin jo silloin enemmän joukosta erottuja kuin porukkaan sopeutuja. Toki lapsena se heijastui lähinnä negatiivisesti, kun mun oli vaikea luoda kaverisuhteita koulussa, missä mun omiin oloihin hakeutumista pidettiin yleensä 'kehitysvammaisuutena'. Todellisuudessa en vain luottanut kouluympäristössä kehenkään.
Siinä lyhykäinen backstory, sitten itse aiheeseen eli miten olen herkkä? Kun olen itsekseni, saatan tirauttaa kyyneleen tai pari tietyn biisin tai elokuvan surullisessa kohdassa. Mulla on paljon taiteellisia visioita ja toivon löytäväni joku päivä rohkeuden tuoda niitä vielä laajempaan tietoisuuteen.
Mä myös aistin vahvasti tunnetiloja ihmisissä ja tämän olen perinyt äidiltäni. Tästä ominaisuudesta on monesti ollut mulle hyötyä, kun on pitänyt vaikkapa katkaista välit johonkuhun jolla on ollut muhun negatiivinen vaikutus. Monesti tää mun aistikkuus on kuitenkin myös vaikeuttanut mun omaa elämää, etenkin sillon kuin aistin mun läheisissä stressiä tai jännitettä, nuo fiilikset kun ovat melko tarttuvaista sorttia kun olet fyysisesti samassa tilassa.
Kun olin nuorempi, mua ärsytti Suomen kulttuurissa se, että täällä miehen odotetaan olevan jäyhä viilipytty ja toteemi joka ei kotonakaan näytä tunteitaan muille. Kun meihin luodaan edelleen paineita millaisia meidän odotetaan olevan ja miten näymme muille, niin ei mikään ihme miksi juuri täällä on niin paljon alkoholismia ja mielenterveysongelmia.
Nykyisin hymyilen ajatukselle että mun ei tulisi mukamas näyttää tunteitani. Luojan kiitos se ei ole kuitenkaan täällä meillä päin mikään laki, vain syvälle suomalaisuuteen painautunut mielikuva suomalaisesta miehestä. Jos haluaa aloittaa muutoksen, täytyy itse olla se muutos.
Mä oon herkkä ja kovis, molempia oikeista kohdista.
