Mies sanoi eilen että olen vaikuttanut ärtyisältä viime päivinä. "Sinun taitaa tehdä aika perkeleesti mieli", totesi mies.
"No ei nyt niin erityisesti", yrittää Iisoppi juksata. Ei taida mennä ihan läpi. Mies pyytää anteeksi että on ollut minua kohtaan välillä epäreilu viikon aikana. Kuittaan sen sillä että hän ei ole voinut hyvin (kun käsi on ollut kipeä). Mies vielä pahoittelee ettei ole tukenut minua vaan kiukutellut liikaa. Yhtäkkiä jostain tulee häivähdys punaista näkökenttääni ja alan "pauhata" siitä että on väärin että kaikki yrittää pitää Iisoppia kuin kukkaa kämmenellä ja kulkea munankuorilla ettei sille (I:lle) vaan tule paha mieli ja sorru ryyppäämään. Mies katsoo minua vakavalla naamalla ja toteaa että hän taitaa tietää mitä olet vailla (siis pulloa viinaa?!?), kunnon panoa. Häh siis... Nyt puhut "oikeaa kieltä", mitä sitä riitelemään kun voi paneskella.
Kyllä me puhuttiin... Siitä miten en haluaisi että kaikki yrittää olla minulle mielin kielin ettei minulle vain tule paha mieli. Siitä miten on ihan OK että miehelläkin on paha mieli ja tuntuu kurjalta. Siitä miten elämä on välillä rankkaa ja välillä menee ihan OK. Kysyin mieheltä että pelkääkö hän koskaan että alan taas juomaan. Hän kertoi että pelkääminen ei anna mitään, elämä tuo eteen sen mitä tuo, hän jaksaa kyllä luottaa minuun. Ja "vahingon" tapahtuessa hän tietää että läsnäolo auttaa estämään suuremman katastrofin. Kun vaan jaksaisi muistaa että olen saanut jotain mitä välillä koen etten edes ole ansainnut, ihmisen joka välittää, tukee ja rakastaa.