Kun isovanhemmat näyttävät nyt olevan tämän foorumin kuumin aihe, niin pakko hieman kertoa omista isovanhemmista.
Faijan puolelta molemmat ovat poistuneet vehreämmille niityille jo hyvän aikaa sitten eli vuonna -84 menehtyi ukki ja kymmenisen vuotta myöhemmin menehtyi mummi. Toista ehdin nähdä muutaman kerran ennen kuin hän menehtyi, ja toinen puolestaan oli omalta osaltaan vauhdittamassa vanhempieni avioeroa osallistumalla liiankin aktiivisesti äitini ja isäni väliseen parisuhteeseen. Näin ohimennen sanottuna: se suhde oli aivan tuhoon tuomittu alusta lähtien.
Tällä hetkellä elossa olevat isovanhempani ovat lähes 90-vuotiaita. En ole koskaan rakastanut heitä, äitini ei myöskään ole koskaan rakastanut ja mitä olen ymmärtänyt rivien väleistä sanottuna sekä mitä olen kuullut heidän sanovan äidilleni puhelimitse sekä ihan kasvotusten, emme ole heidän suosikkejaan. Heille kertyi vuosien aikana neljä lasta, mutta ainoastaan vanhinta heistä eli tätiäni he palvovat ja pitävät hyvänä. Hänen jälkeläisensä ovat aina tervetulleita isovanhempieni luo, mutta me (minä, systeri ja äitini) emme ole. Itse asiassa, emme nähneet heitä liki neljään vuoteen, koska olimme sanoneet pahasti tädilleni. Nyttemmin olen heitä nähnyt silloin tällöin, mutta aika vaikea on puhua sellaisten ihmisten kanssa, joiden kaikki elekieli kertoo siitä, että olen pelkkää ilmaa heille.
En siis tunne oikeastaan mitään heitä kohtaan. He vain ovat.