Olin kirjuri, ja armeijassa ollessani vihjattiin aika selvästi, ettei kertauskutsuja varmaan juuri tule. Sanottiin, että sodan aikana kirjurit pyörittelevät papereita esikunnassa. No, papereita ei enää pyöritellä, mutta viesti oli se, että kirjurit pitävät osaamistaan yllä siviilissä koko ajan, joten kertauksia ei yleensä tarvita. Se oli kai sitä aikaa, kun kertauksista tingittiin.
Yksi kertauskutsu kuitenkin tuli kymmenen vuotta intin jälkeen, ja se oli vähän yllätys. Onneksi sain väistettyä sen. Inttikavereita olisi toki ollut kiva nähdä, mutta en minä nyt saatana lähde enää minnekään metsään rypemään tai telttailemaan. Nyt olen jo onnellisesti nostoväessä.
Minusta tämä on onnellinen tilanne. Kävin armeijan ja sain natsat, ja isäukko oli tyytyväinen, mutta sen jälkeen ei ole tarvinnut enää hirveästi yrittää. Sotilaspassi on toki tallessa. Mutta armeijan eduista voi nauttia edelleen: vieläkin on työnantajia, jotka kysyvät armeijasta. Tuo onkin aika ylivertainen juttu sipaan verrattuna: armeijan käymistä ei tarvitse ikinä selitellä ja perustella. Joillekin se on edelleen plussaa.