Kentiä on tullut alettua kuunnella toden teolla tässä viime vuosien aikana, ja nykyään yhtye on ehdottomia suosikkejani. Ainahan minä olen Kentistä tykännyt, kun olen radiosta tai muualta kuullut, mutta tosiaankin tarkemman tutustumisen suhteen olen vähän myöhäisherännäinen. Nyt on toki kaikki levyt hyllyssä ja melkoisen jatkuvassa soitossa. Livenä en ole bändiä vielä nähnyt, ja tänäkin vuonna keikka jää valitettavasti väliin, mutta aivan varmasti tuokin asia tulee korjattua mitä pikimmin lähivuosina.
Kentin parhaiden albumeiden listaaminen on aika helppoa. Du & jag döden on täydellinen levy, ja Hagnesta Hill niin ikään huikea mestariteos. Isola sitten aavistuksen näiden takana kolmantena. Menestynein platta eli V&A ei ole yhtä toimiva ja vangitseva kokonaisuus kuin edellämainitut, mutta on kuitenkin biisimateriaalinsa osalta erinomainen levy ja minusta Kentin neljänneksi paras tuotos tähän mennessä. Uusi Jag är inte rädd för mörkret kiilanneekin sitten ensimmäisen sekä kolmen edellisen kiekon edelle ainakin toistaiseksi. Verkligenin tasolle ei taida aivan yltää, elleivät monet biisit ala toimia entistä paremmin ajan kanssa. Tillbaka till samtiden oli selvästi Kentin heikoin esitys, mutta siitä kaverit ovat onneksi parantaneet nyt joka levyllä.
Uutukainen kuulostaa kokonaisuutena huomattavasti lämpimämmältä ja "kentimmältä" kuin edelliset kolme levyä. Ei tässä noiden mainittujen huippulevyjen tasolla liikuta todellakaan, mutta jonkin verran on tyylillisesti palattu vanhempien aikojen tunnelmiin. Niin, tunnelmiin. Tästä levystä saa — tai ainakin minä saan — irti paljon enemmän tunnetta kuin noista edellisistä. Sellaista "silmät kiinni ja kuuntele nättiä melodiaa" -fiilistä. Jo 999-single lupasi hyvää, eikä se onneksi ole edes levyn parhaita biisejä. Tällä hetkellä ehkä parhaiten toimivat Låt dom komma, Petroleum, Isis & Bast sekä soundimaailmaltaan hieman yllättävä, mutta nopeasti loistavaksi osoittautunut päätösraita Hänsyn.
Eihän albumi ainakaan vielä (eikä kyllä tulevaisuudessakaan) kuulosta miltään kokonaisvaltaiselta mestariteokselta, mutta kyllä minä tästä tykkään kovasti. Kent on asettanut Hagnesta Hillin ja Du & jag dödenin kaltaisilla levyillä riman niin korkealle, että olisi jopa pienoinen ihme, jos tuon voisivat vielä ylittää. Toki soundia on varaa rukata huomattavasti enemmän "vanhojen hyvien aikojen" suuntaan, jolloin todennäköisesti päästäisiin lähemmäs noita täysosumalevyjä. Ja Fordél sanoi ihan oikein, että kertosäkeissäkin on paikoin huomattavasti parantamisen varaa. Toki tämä albumi on minusta tasapaksuuden (tai siis sen välttämisen) osalta selkeä askel eteenpäin viime vuosien tuotantoon nähden, mutta haluan kyllä uskoa, että jannuilla on vielä ideoita/potentiaalia tehdä koukuttavampaa matskua tulevaisuudessa. Mutta jos tämä nyt on tosiaan lyhyellä matikalla kuudenneksi paras Kentin kymmenestä studiolevystä, ainakin tähänastisilla näytöillä, niin eihän se kovin huonosti ole. Niin loistava bändi on kuitenkin kyseessä.