Kent

  • 56 618
  • 330

Fordél

Jäsen
Top 2:ssa näkyy se, että Joakim Bergillä on uskomaton kyky kirjoittaa levyn lopetusbiisejä. Hieman ehkä yllätyin itsekin, että lopulta listalleni ylsi myös viimeisen levyn lopetuskappale, mutta on se vaan komea. Ja hei - voiko olla kovempaa temppua kuin lopettaa ura biisiin jonka nimi on "Den sista sången"? Ja vielä tyylillä. Mannen i den vita hatten on kuitenkin itseoikeutettu ykkönen.

Samaa mieltä siitä, että Bergillä on uskomaton kyky kirjoittaa suureellisia levyn lopetusbiisejä iskevien ja tiukkojen rockbiisien lisäksi. Den sista sångenin kohdalla makumme ovat kuitenkin tyystin erilaiset, Mun mielestä se on keinotekoinen ja päälleliimattu biisi, joka ei uppoa milään tavalla. Mun makuun siitä on tyyli kaukana. Ei voida edes verrata esim. 747, Mannen i den vita hatteniin tai Vislareniin. Harmittavasti vika levy (+vika näkemäni keikka) ei päättynyt siis minkäänlaiseen mestariteokseen vaan mun makuun keskinkertaiseen rallatukseen.

Verkligen on levylistallani selvä ykkönen. On myös top kolmosessani jos otetaan mukaan kaikki maailman levyt. Ja saattaa jopa olla ykkönenkin. Hieno kokonaisuus, hienot soundit. Ei liian hiottu (tai sitten se on ruotsalaisen taitavasti siten hiottu että se on saatu kuulostamaan hieman hiomattomalta). Tietysti myös biisit ovat loistavia, eikä skippausta ole juuri tarvinnut harrastaa.

Totta, näissä eri bändien alkupään leveissä (ainakin vielä 90-lukuun asti) oli hienoa juuri tuo hiomattomuus. Levy kuulostaa todella aidolle ja rehelliselle. Myöhemmin bändien levyt tuppaavat olevaan hyvin tuotettuja, minkä myötä häviää tietty sympaattisuus. Näin kävi myös Kentin kohdalla, mutta ei toki mitenkään erityisen häiritsevästi. Enemmän ongelmana oli se koneiden tulo keskeiseksi osaksi biisejä.

Hagnesta hill ei ole yhtä tasainen, mutta toisaalta sävellykset ovat paikoitellen jopa hienompia kuin Verkligenillä. Isolan jälkeen Hagnesta hill oikeastaan jopa hieman yllätti iloisesti rockmaisuudellaan. Isolaan minulla on ollut jostain syystä aina aavistuksen kaksijakoinen suhde. Nippu aivan mielettömän hienoja biisejä, mutta se jokin pieni viimeinen hippunen siitä on silti puuttunut. Siksi vasta kolmantena listallani.

Mun makuun Hagnesta hill on nimenomaan todella tasainen levy, jossa ei ole yhtään heikkoa suoritusta. Paljon hienoja kappaleita, joista moni on jäänyt vähän tuntemattomimmiksi, kuten Berg & Dalvana tai Beskyddaren. Isolan suhteen samaa mieltä, että se on vähän epätasaisempi levy.
 

Schwein

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Den sista sångenin kohdalla makumme ovat kuitenkin tyystin erilaiset, Mun mielestä se on keinotekoinen ja päälleliimattu biisi, joka ei uppoa milään tavalla. Mun makuun siitä on tyyli kaukana. Ei voida edes verrata esim. 747, Mannen i den vita hatteniin tai Vislareniin. Harmittavasti vika levy (+vika näkemäni keikka) ei päättynyt siis minkäänlaiseen mestariteokseen vaan mun makuun keskinkertaiseen rallatukseen.

Makuasioitahan nämä on. Kieltämättä Den sista sångenin melodia on aika keskivertoa Kentiä, mutta silti tai ehkä juuri siksi siinä on jotain mikä uppoaa. Muistan että tosiaan viime kevättalvella ajattelin että kuunnellaan nyt vielä tuo levy läpi, kun en aiemmin oikein ollut jaksanut. Muutama biisi sieltä pomppasi esiin, yhtenä juuri Den sista sången. Muistaakseni havahduin ensimmäisen kerran kohdassa 2:00, jossa on kiva stemma Bergin laulamana. Sitten tykkään biisin äänimaailmasta, siellä on paljon kaikkea kivaa pientä taustalla, mikä tekee biisille ihan omanlaisensa tunnelman. Ja jostain 4:20:stä alkava vahvahkosti efektoitu kitara on hieno.

Hagnesta hillillä mua on aina häirinnyt Stanna hos mig, mutta vielä enemmän En himmelsk drog. Ei vaan maistu. Muuten oikeastaan moitteeton levy. Vähän sama kuin Du och jag dödenillä Palace & main. Mutta mutta, makuasioitahan nämä, kuten sanottua!
 
Suosikkijoukkue
Ikuiset sydämen jääriitteet. Elementti: Pimeä aine
Olen Kentin suhteen melkoinen newbie, sillä Tigerdrottningen (2014) oli yhtyeen ensimmäinen levy, johon tutustuin - ja tykästyin saman tien. Se on myös ainoa Kentin levy, jonka omistan.

Tigerdrottningen on kerrassaan vaikuttava poprock-albumi; takuutyylikkään, kevyen ja ilmavan äänimaailman alla, maalailevien sävyjen katveessa on tummanpuhuva, lopullisuutta ja kaipuuta huokuva pohjavire, joka alkaa paljastua albumin toisen raidan, "Var är vi nu?"-kappaleen *, myötä. Hengästyttävään "La Belle Epoque"-biisiin on puolestaan saatu tiivistettyä kylmäävällä tavalla tämän ajan elementtejä ja olemusta viittauksena ensimmäistä maailmansotaa edeltäneisiin vuosiin.

"Allt har sin tid" ** on mielestäni levyn - ja ehkä myös Kentin koko tuotannon - hienoin kappale, jonka ensimmäinen säkeistö aiheuttaa kylmät väreet ihan luettunakin: muutamaan riviin kiteytyy suunnattoman paljon tunnetiloja. Jylhä "Innan himlen faller ner" avaa levyn jälkipuoliskon, joka päättyy kauniin soljuvaan, surumieliseen mutta toiveikkaaseen "Den andra sidan" *** -kappaleeseen.

Harvinaisen hieno, puhutteleva musiikkiteos - kansitaidettaan myöten.
*)
Som alltid flyr jag till musiken
Den enda plats där jag är jag
En plats med enkla raka regler
Där de stora drömmarna är lag


Läs mer: http://kent.nu/latar/var-ar-vi-nu/#ixzz5b1EhTKJp

**)
Just när himlen ändrar färg, från svartnat silver till rött guld
Sensommarregn över Karlberg
Där slutar vår värld i ett bråddjup


Läs mer: http://kent.nu/latar/allt-har-sin-tid/#ixzz5b1GMvG1N

***)
Det fanns en värld av is i hjärtat mitt
Du startade en lavin när du gav mig ditt
Det känns som om vi möttes i ett helt annat liv
Och jag vet att vi ses på den andra sidan


Läs mer: http://kent.nu/latar/den-andra-sidan/#ixzz5b1InZh5h
 
Viimeksi muokattu:

Jj

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Habs, FCB
Jockelta tulossa soolomatskua
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös