Tälläkin hetkellä meillä täällä suomessa on lukuisia hetropareja, jotka ovat odottaneet adoptiopäätöstä jo vuosia.
Tässähän on se olennaisin juttu. Lisäksi ulkomailta adoptointia vaikeuttaa vielä se, että maissa joista adoptoidaan ei yleensä ole homoparien adoptio-oikeutta. Ja tuskin jatkossakaan on, koska uskontojen (jotka yleensä sen yhteiskunnan konservatiivisen arvopohjan pitkälti luovat) asema ei maailmalla ole mitenkään erityisesti heikkenemässä samalla tavalla kuin länsimaissa. Käytännössä homojen adoptio-oikeus olisi aika lailla yhtä tyhjän kanssa, enemmänkin periaatteellinen juttu kuin mikään merkittävä muutos.
Tämä siis sillä olettamuksella, että se lapsensa adoptoitavaksi antava äiti haluaa antaa lapsensa ensisijaisesti heterovanhemmille. Täysin orvoksi jääneet ovat tietysti vähän eri juttu. Mutta kyllä heidänkin sijoittamisessaan olisi syytä asettaa heterovanhemmat etusijalle. Miksi sitten näin? No, argumentit on aika moneen kertaan esitetty tässäkin ketjussa.
Homoparien adoptio-oikeuden kannattajat vähättelevät perusteluja vastaan. Etenkin, kun puhutaan käsitteestä "miehen ja naisen malli". Miten niin se olisi jotenkin yhdentekevä asia? Jos ajattelen vaikka omaa elämääni, niin monella tapaa olen tarvinnut molempia vanhempiani ja niitä erilaisia näkökulmia, joita kaksi eri sukupuolta ovat tuoneet. Kyllä ne kokemukset sekä miehen että naisen mallista ovat olleet todella tärkeitä. Kyse on vähän syvällisemmistä jutuista kuin siitä, että äiti laittaa ruokaa ja isä vaihtaa autonrenkaat. Ei omassa perheessäni ole edes ollut ikinä tuollaisia stereotyyppisiä roolijakoja. Kannattaa myös muistaa, että kasvatusalan työntekijöistä (päiväkodin henkilökunta, opettajat, erilaisen perhe-, lapsi- ja nuorisotoiminnan työntekijät) todella suuri osa on nykyään naisia. Ajatelkaa sellaista tapausta, että adoptoidulla pojalla olisi vanhempinaan kaksi äitiä. Sitten hän vielä opiskelisi koulussa, jossa ei olisi juuri miesopettajia. Kuinka hyvän kasvualustan tämä poika on saanut tullessaan murrosikään? Siinä voi käydä niinkin, että se miehen malli omaksutaan sitten niiltä "vittumarkoilta", kun ei ole kokemusta kunnon vastuullisista aikuisista miehistä, joita miesopettajat ja yleensä myös perheenisät ovat.
Toinen vähättelyn kohteena oleva perustelu on tämä kiusaamisjuttu. Kyllä voin sanoa, että suomalaisen peruskoulun läpikäyminen homovanhempien lapsena olisi ollut ihan yhtä helvettiä. Joka paikassa olisi joutunut selittämään sitä, että itsellä ei ole isää ja äitiä (tai pelkkää isää/äitiä), vaan kaksi isää tai kaksi äitiä. Tähän kun olisi vielä yhdistetty se, että luultavasti kaikilla muilla oman luokan lapsilla olisi ollut heterovanhemmat, tuska olisi vain kasvanut. Lapsilla ja nuorillahan on valitettava tapa verrata itseään muihin, koska oma identiteetti ja itsetunto ovat vielä hakusessa. Viimeistään yläasteella mukaan tulisi luultavasti myös kiusaaminen jossain muodossa. Nimenomaan perheeseen suuntautuva kiusaaminen on sitä kaikkein pahiten satuttavaa kiusaamista. Itseänikin kiusattiin yläasteella, koska olin ujo ja pärjäsin hyvin koulussa. Eipä siitä mitään pahoja traumoja kuitenkaan jäänyt, mutta olen varma että jos kiusaamisen yhteydessä olisi pilkattu omia vanhempiani, rypisin tälläkin hetkellä siinä tuskassa.
Mua rasittaa myös se olettamus, että homot olisivat jotenkin automaattisesti hyviä ja rakastavia vanhempia. Osa homoista on siinä omassa arvomaailmassaan vielä paljon jyrkempiä kuin mitkään fundamentalistiuskovaiset. Eiköhän sen pride-meiningin keskellä kasvaminen olisi ihan yhtä vahingollista kuin vahvasti uskonnollisen ilmapiirin. Paljon puhutaan siitä, miten kiusallisiin tilanteisiin uskovaisten lapset ovat joutuneet koulussa kun välitunnilla on puhuttu jostain uudesta TV-ohjelmasta, jota ei uskovaisten vanhempien perheessä saa katsoa koska se olisi syntiä. Ihan vastaavalla tavalla homovanhempien lapsella saattaisi olla aika tukala tilanne, kun koulun pukuhuoneessa joku kertoisi jonkun esim. romaniaiheisen vitsin, koska se loukkaisi sitä suvaitsevaisuusaatetta, johon tämä lapsi on kasvatettu.
