Tulee tästä voimaharjoittelusta aina mieleen yhden pelaajan äiti kun puhuin joukkueen vanhempain palaverissa seuraavan kauden suunnitelmista. Kun kerroin, että tarkoituksena on ottaa lisäpainot käyttöön, niin kommentti oli:”ei meidän Nuutti ainakaan.” (Nimi muutettu) No, en minä sitten loppujen lopuksi edes valmentanut joukkuetta kun ko. Äiti valittiin joukkueenjohtajaksi ja Nuutti hajotti olkapäänsä ja joutui lopettamaan muistaakseni B-ikäsisenä.
Mutta kyllä se voima tarttuu hyvin ennen murrosikääkin. Kaverin poika alkoi noin puolitoista vuotta sitten (silloin 12 v.) kulkemaan punttikoulussa lätkän ohella ja nyt parani kisoissa yhteistulos tasan sataan kiloon. Hyvä tulos kun huomioidaan, että sarja oli alle 49 kg, eli kovin isokokoisesta jannusta ei ole kyse. Eikä se voimaharjoittelu oikein suoritettuna aiheuta mitään ongelmia pituuskasvuunkaan, vaikka tietämättömät sen aina ottavat valttikortikseen vastustaessaan punttireenejä. Yhtään tätä väitettä tukevaa tutkimusta ei ole julkaistu.
Sitten on niitäkin ääripäitä olemassa, missä hoki-isä kuskaa lapsiaan treeneihin lukuisia ja taas lukuisia kertoja, maksaa varuste/kausimaksuja/jäävuoroja jne.. ja haluaa vastineeksi poikansa treenaavan itsensä ammattilaiseksi teettämällä ylimääräisiä jo räätälöityjä ohjelmia ja omatoimiharjoitteita. Isällä on pojastaan selvä näkemys ja vaikka olisi tietoutta oikeanlaisen ravinnon, harjoittelun ja levon suhteesta - monesti ihminen, eli tässä tapauksessa jääkiekkoileva poika nähdään objektina, joka peilataan omien tavoitteiden kautta eikä hänen omien tavoitteidensa kautta. Tältä vaaditaan sitoutumista kaikkeen mahdolliseen mikä voisi omasta mielestä johtaa jopa ammattimaiseen uraan. Pidetään lujasti kiinni omista prinsiipeistä ja kyseenalaistetaan roisisti esimerkiksi valmentajien treenejä, niiden sisältöä ja tehoa. Osataan itse paremmin kun saattaa olla jopa oma ura takana.
"Niinkuin minäkin silloin 80-luvulla" kuuluu usein jonkun valmentajaisän suusta kun hän paasaa pelin ja treenien jälkeisestä palautumisesta. Syötetään väkisin salaattia ja paasataan nautintoaineista palautumista heikentävänä tekijänä. Määritellään tiukasti miten paljon nukutaan, mutta ei nähdä metsää silti puilta, vaikka kuinka kolminaisuutta toteutettaisiinkin. Lepo = uni ja monipuolinen ruokavalio = palautuminen ja kudosten ja lihaksen kasvu ja aineenvaihdunta. Näin moni elää illuusiossa, jossa unohdetaan kuitenkin esim. Lihasten, luuston ja hermoston kehittymiseen liittyvä passiivinen kuormitus ja ruokarytmi ja tehdään vain treeniä niin paljon, että NHL voi vielä joku päivä olla paikka pojalle missä ansaita takaisin se, mihin on itse tuhlannut paljon resursseja ja aikaa. Voi olla ylpeä oman poikansa saavuttamasta kunniasta, julkisuudesta ja vauraudesta ja saada itse kiitosta tehdyn työn hedelmistä. Valmentajat taas ovat pohjasakkaa, jotka kahlitsevat liikaa noudattamaan erilaista filosofiaa mikä itsellä on. Palavereissa ja miitingeissä tuodaan esille turhautuneisuus, kun oma poika ei saakaan peliaikaa tai näytönpaikkaa niinkuin omasta mielestä ansaitsisi ja kyseenalaistaa kaikkien joukkueen mukana työtä tekevien osaamista ja painostaa poikaansa olla jatkamatta joukkueessa, jossa selvästi ei nähdä tämän kykyjä, jotka on itsevalmentamalla opetettu. Saatetaan jopa ottaa liittoon yhteyttä ja tiedustella eri alueiden joukkueista mihin päästä pelaamaan kun oman joukkueen rosterissa ei ole sopivaa roolia tarjolla.
Poika saattaa pelätä tuottavansa pettymyksen isälleen, jos ei tee niin kuin tämä haluaa. Paineet ja stressi lisääntyvät ja palautuminen hidastuu, mutta pakko jaksaa noudattaa kaikkea mitä isä haluaa, mikäli haluaa että hänestä voitaisiin olla ylpeitä. Pian jokaisella elämänalueella nähdään hallintaan liittyviä ongelmia, kun loukkaantumiset kasaantuvat ja holistisen tuen määrä pienenee ja koulussa alkaa menemään huonosti. Ahdistus ja väsymys lisääntyvät ja sosiaalinen tukiverkko kapenee. Jossakin vaiheessa treenejä alkaa jäädä välistä ja pelireissuille ei ole mitään asiaa. Kun valmentaja tiedustelee syitä miksi tulee jatkuvia poissaoloja, keksitään mitä erikoisempia tekosyitä aina kuumeesta, läheisen hautajaisiin yms..
Alkaa tuntua siltä että pettää isän luottamuksen, ellei ole lojaali ja kuuliainen ja haluaa näennäisesti myös itse ammattilaiseksi. Tekee taas loukkaantumisen jälkeen töitä, mutta ei ole kaikkeen motivoitunut tai jättää jälkeensä valjun kuvan mikä välittyy oman joukkueen sisällä. Rupeaa kyseenalaistamaan itsekin valmennusmetodeja koska ei koe niitä palkitsevaksi. "Ihan sama kun ei ketään aidosti kiinnosta kuitenkaan kuunnella"
Näin esimerkkinä tilanne, missä keho ja psyyke ajetaan loppuun ja loukkaantumiset kertyvät, näennäisen ja laaduttoman treenauksen tai huonon palautumisen vuoksi. Ihminenkään ei kuitenkaan ole mikään sellainen kone mitä ei välillä pitäisi huoltaa ihan niinkuin ei ole autotkaan. Monesti vain törmää näihin tapauksiin ketkä valitsevat teini-iän kynnyksellä tai aiemminkin jonkin toisen tien vain siksi, että kohtuuttomalla kuormalla on pilattu nautinto ja kiinnostus minkäänlaiseen treenaamiseen ja näin ollen myös lajin harrastamiseen ja pelaamiseen.