Otanpa kantaa asiaan jo jossain määrin kokeneena junnuvalmentajana, en isänä. Omalle kohdalleni ei ole vuosien saatossa onnekseni kovin montaa "ongelma-vanhempaa" sattunut, mutta ainahan noitakin toki joukkoon mahtuu. Joihinkin ikäluokkiin enemmän kuin toisiin. Lähes poikkeuksetta ongelman taustalla on oman kokemukseni mukaan ollut se, että pojan peli ei ole kulkenut toivotulla tavalla. Käytännössä siis vanhemman toivomalla tavalla. En kuitenkaan halua leimata näitä automaattisesti yli-innokkaiksi, vaan ainakin jollakin tasolla ymmärrän ilmiön sinänsä inhimilliset taustasyyt. Vanhemmat kun tapaavat haluta lapselleen parasta. Samalla nämä kuitenkin vertaavat omiaan muihin - yleensä niihin etevimpiin pelaajiin tietämättä ja ymmärtämättä, millaisia seikkoja tasoerojen taustalla piilee; miten paljon ne ryhmän kärkipojat ovat vuosien varrella harrastaneet eri lajeja ja millaisia viikkoliikuntamääriä näillä on ollut esim. ikävuosina 6-12 v., miten paljon laadukkaammin ko. pelaajat harjoittelevat tai miten näiden sillä hetkellä edistyneimpien kova motivaatio saattaa näkyä ja vaikuttaa jokapäiväisessä tekemisessä. Ja siitähän se pahoinvointi sitten alkaa. Aletaan mm. kyseenalaistaa valmentajien vaatimustasoa ja että saavatko nämä AA-tason pelaajat yhtä paljon vastinetta kuukausimaksuilleen, kun erot kehityksessä näyttävät vain kasvavan. Joskus tämä voi olla perusteltua, joskus ei. Niin tai näin, lähtökohtaisena olettamana tuppaa kuitenkin olemaan, että pojan omasta tekemisestä tämä ei voi olla kiinni, koska tällehän lätkä on aina ollut hänelle kaikki kaikessa. Myöskään vanhemmista se ei voi olla kiinni, koska hehän ovat kk-maksujen lisäksi maksaneet pojalle vähintään pari-kolme leiriä vuodessa + viikottaiset tehojäät jne. Vanhemmat kuitenkaan harvoin ymmärtävät, että se vimma pitäisi näkyä nimenomaan jokapäiväisessä tekemisessä treeneissä. Jos näin ei ole, lätkä voi aidosti silti olla lapsen intohimo, mutta tämä ei ehkä sittenkään nauti itse tekemisestä niin paljoa kuin vaatisi tulla huipuksi. Ainakaan vielä sillä hetkellä. Ja kun vanhempi ei kykene olemaan näyttämättä pettymystään lapselle, alkaa lapsikin helposti voida pahoin.
Olen vuosien varrella usein todennut kysyttäessä, että todella moni valmentamieni joukkueiden pelaajista on E-D -vaiheessa vimmatusti halunnut tulla NHL-tähdeksi, mutta todella harva on ollut valmis suhtautumaan päivittäiseen tekemiseen sellaisella kunnianhimolla, jota tuon päämäärän tavoittaminen todennäköisesti edellyttäisi. Tätä vanhempien on todennäköisesti vaikeaa ymmärtää, koska eivät juuri pääse seuraamaan ryhmän ja sen jäsenten toimintaa arjessa niin jäällä kuin sen ulkopuolellakin viikosta, kuukaudesta ja kaudesta toiseen. Olen myös nähnyt useammankin tapauksen, jossa pukukopissa todella aidon iloinen E-D -ikäinen AA-tason (sillä hetkellä) pelaaja kujeilee treenien jälkeen pelikavereidensa kanssa ilman huolen häivää ja heittää kavereiden kanssa ikätason mukaista koppiläppää ilman vähäisintäkään kiirettä lähteä kotia kohti, mutta hetkeä myöhemmin hyppää hallin kulmalla synkistelevän isänsä auton kyytiin naama väärinpäin. Nämä tapaukset ovat aina saaneet hieman mietteliääksi, koska tuolloin pojan pelit harvemmin minun kokemukseni mukaan jatkuvat kovin pitkään.
Ja sitten se kaikkein tärkein pointti, jotta toistelin tuossa edellä sanaparilla sillä hetkellä (lienee itsestään selvyys, mutta sanonpa kuitenkin): Poikien taso suhteessa toisiinsa vaihtelee vuosien saatossa yllättävän paljon, jos valmennus tai ikäluokan rakenne antavat aidon mahdollisuuden kilpailulle ikäluokan sisällä. Tähän vaikuttavat aika pirun monet tekijät. Aina niin perkeleen taitava ja hypetetty tähtipoika A ei jonkin kesän jälkeen enää jaksakaan innostua hikoilemaan treeneissä 4-5x/vko, ja homma alkaa kuivua kasaan. B, joka ei ole ikinä ollut erityisen etevä, saa varhaisen murrosiän tuoman buustin, ja onkin yhtäkkiä porukan vahvin ja nopein. Ja itsevarmin. Ainakin väliaikaisesti. Kolmas, yleistaitava pienempi kaveri C pahoinvoi, kun ei enää oikein uskallakaan mennä kulmaan vääntämään "yksykköstä" isoksi kasvanutta B:tä vastaan, kikat eivät toimi eikä peli muutenkaan kulje vanhaan malliin. Onko kyseessä normaali, ikään kuin luonnonvalinnan kaltainen kehityskulku ja siihen liittyvä karsinta, vai sittenkin haaste, jolle valmennus ja seurat voisivat tehdä jotakin? Nythän tuossa hypoteettisessa, mutta varsin usein joukkuetoiminnassa jossain E1-D1 -vaiheessa toistuvassa kuviossa kaksi kolmesta pelimiehestä, A ja C on vaarassa pudota kelkasta, vaikka ovat läpi pikkujunnuvuosien olleet oikein eteviä, ja potentiaalikin on tunnistettu laajalti. C sen sijaan oli ihan paska, vaan eipä olekaan enää! Jeejee!
Oma vahva kantani on, että kyllä voi tehdä, ja todellakin jumalauta pitäisi! Ongelmana näissä tuppaa minun mielestäni olemaan niin vanhempien kuin valitettavasti liian usein myös valmennuksen eläminen hetkessä ja tulosten tuijottelu & peliryhmien fantasiamanagerointi sen sijaan, että otettaisiin rauhassa, pyrittäisiin tunnistamaan kehityskulkuja ja aidosti edes yritettäisiin kehittää niitä pelaajia. Aika harva koutsi jaksaa tai ehtii kirjoittaa muistiinpanoja tai kerätä dataa (esim. vastustajan irrottaminen kiekosta, syötöt omille, voitetut kaksinkamppailut jne) pelaajistaan, eivätkä tästä johtuen aidosti myöskään muista, mikä oli A:n, B:n ja C:n taso ja tilanne vuosi tai kaksi sitten. Mikä on kaikkein käsittämättömintä, tätä ei usein välttämättä edes pidetä millään tasolla merkityksellisenä tietona. Toisaalta ei välttämättä edes yritetä nähdä parin vuoden päähän arvioimalla pelaajan ominaisuuksia ja fyysisen kehityksen vaihetta. Jos joku onneton sattuu kehittymään hieman muita hitaammin eikä murrosikä ole vielä alkanut, ympärillä olevien aikuisten kyvyttömyys nähdä vaikkapa briljantti peliäly näyttää olevan melko yleistä. Kuten myös se, että huomio usein kiinnittyy korostetusti ko. pelaajan sen hetkiseen alisuoriutumiseen vaikkapa suoraluistelussa tai kaksinkamppailuissa.
Parhaana keinona selviytyä näistä em. kaltaisista haasteista voittajana ja saada pelaajarinki pysymään laajana on omien kokemusteni mukaan mahdollisuus kierrättää pelaajia melko ennakkoluulottomasti eri peliryhmien välillä E-D -iässä. Jotta tämä olisi pelaajia kehittävää, tämä edellyttää kuitenkin laajaa rinkiä pelaajia, joita on valmennettu aika tiukalla vaatimustasolla jo vuosia ja joiden tekemisen taso, fyysiset ominaisuudet ja moraali on peliryhmästä riippumatta hyvällä "AAA"-tasolla. Ja tällaisen mallin onnistumisen kannalta täysin ratkaiseva merkitys on sillä arvopohjalla, mikä joukkueen ympärille on onnistuttu luomaan. Vanhempien täytyy säilyttää maltti myös silloin, kun oma poika pelaa AA-pelejä ja ymmärtää, että vaikka joku tai jotkut näistä pojistamme kukaties vielä tekee kiekosta itselleen ammatin, paraskaan oraakkeli meistä ei pysty ennen C2-C -vaihetta vielä antamaan kovinkaan kummoisia ennusteita siitä, ketkä ovat lopulta ne kaikkein potentiaalisimmat.
Loppuun vielä pahoitteluni jälleen kerran liian pitkäksi venähtäneestä ja rönsyilevästä kirjoittelustani. Toivottavasti tämä herättää teissä, arvon lajitoverit, ajatuksia - joko omaa tekemistä vahvistavia tai sitä kyseenalaistavia. Tsemppiä kevään peleihin!