Lukenut näitä viimeisimpiä kommentteja ja jokaisessa on hyviä pointteja. Nykymaailmassa tai ainakin Suomessa kouluikäisten vapaa-ajan ulkoleikit on lähestulkoon nollissa, joten sitä kautta liikuntaa ei juurikaan tule. Samaan aikaan harrastuksissa on yhä nuoremmissa alettu vetämään pidempiä harjoitus- ja kilpailukausia, jääkiekko ja jalkapallo lienevät kärkilajit. Hyvä olisi kuitenkin muistaa, että nuoret tulevat harrastuksiin aiempaa huonokuntoisempana ja samalla liikuvuudet yms ovat alemmalla tasolla kuin joskus aiemmin. Ennenkuin aletaan määrätietoinen harjoittelu, on nuoren kanssa tehtävä töitä, jotta kroppa pystyy suoriutumaan harjoittelusta. Samalla myös levon merkitys korostuu.
Keskustelussa oli tuo pelimäärien nostaminen, mutta jos tuota edellä mainittua mietitään, niin kuinka moni nuori oikeasti pystyy 70-80 pelin pelimääriin? Samalla loukkaantumisriski, siis erilaiset lihasvammat, kasvaa.
U13-U15 ikäluokkien A-järjestelmässä on puolensa ja puolensa. Jokainen nuori kehittyy omalla aikajanallaan ja U13 yhden A:n pelaaja voi kehittyä U15 AAA pelaajaksi tai taantuma voi tapahtua kasvun myötä myös toisinpäin. Pystytäänkö seuroissa katsomaan pelaajien kehitystä objektiivisesti, vai kuinka usein käy niin, että kerran AAA-pelaaja on aina AAA-pelaaja? Jääkiekon ongelma minun mielestä on se, että ruuvia kiristetään liian aikaisin ja mielekkyys kärsii. Syitä tähän ruuvin kiristämiseen olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että se on taustahenkilöiden huono kyky käsitellä tappioita joukkueen kanssa. Sekään ei välttämättä myöhempää kiekkouraa varten ole paras tilanne, että parhaat pelaa yhdessä, vaan vastuunkatoa ja joukkueen ottamista reppuselkään nämä "paremmat" pelaajat oppivat siellä itseään heikompien joukossa. U16 on vähän siinä ja tässä, kannattaako jo pelata SM-tittelistä. Se tietää niille lahjakkaille pelaajille, jotka maakunnissa asuvat ja ovat taidoiltaan SM-tason pelaajia, isoja satsauksia muuttaa yläasteikäisenä uuteen paikkaan ja uuteen ympäristöön.
Tällaisia ajatuksia herätti aiemmat kirjoitukset