Curren listaaminen suuriin kertoikin olennaisen, toimitus kiittää kuitenkin lopun aivopieruista, niillä vahvistui käsitys, että teksti ei ollut hassuttelu.
Mitä hassuttelemista on ainoassa (siis ainoassa) jääkiekon kultamitalissa ja niiden lisäksi saavutetussa olympiapronssissa ja MM-hopeassa (Milano 1994, jossa Suomi oli totaalisen ylivoimainen ja hävisi vasta rankkareilla Kanadan NHL-staroille)? Jos ei näillä suorituksilla kuulu Suomen maajoukkueen päävalmentajien joukossa suuriin valmentajiin, niin millä sitten kuuluu?
Mutta ai niin, unohdinkin, ettei Lindström hallinnut valmennuksessaan riittävää määrää viivelähtöjä eikä hänen pelikirjansa ollut tarpeeksi paksu, ja pelirohkeus-dvd:tkin puuttuivat dvd-teknologian puuttuessa, joten ihan surkeahan heppu se Curre oli, höpisi ruotsiksi kaikenlaista tsemppausta ja otti joukkueeseen ties mitä teinipelaajia Saku Koivusta, Ville Peltosesta, Marko Kiprusoffista, Janne Niinimaasta ja kumppaneista alkaen eikä ymmärtänyt, että joukkue pitää rakentaa kokeneista sarjajyristä ja vanhoista saunakavereista. Lindström ei myöskään tajunnut, että ei joukkuetta kuulu valmentaa siten, että lietsoo joukkueeseen armottoman joukkuehengen ja itseluottamuksen vaan siten, että joukkue noudattaa pelitapaa vaikka se ei oikein toimisikaan.
Jos ihan tosissasi olet sen suhteen, että Jukka Jalonen olisi "yksi suurista" yhden olympiapronssin ja kahden päin persettä menneen MM-turnauksen perusteella ja että esim. Curt Lindström ei olisi yksi suurista luotsattuaan Suomelle paitsi sen ainoan mestaruuden, myös nostaessaan rohkeasti maajoukkueeseen leegion Suomi-kiekon supertähtiä ja antaessaan heille visionäärisesti vastuuta, niin silloin emme taida elää samassa jääkiekkoulottuvuudessa.
Minä elän siinä todellisuudessa, jossa ensin Pentti Matikainen ja sitten Curt Lindström tekivät ihmeen nostaessaan Leijonat pelilliselle tasolle, jossa Suomi voi ottaa turnauksissa mitaleita ja myös otti niitä, ensimmäistä kertaa koskaan vuosikymmenien tuskaisen takkuamisen jälkeen. Calgarysta 1988 Tukholmaan 1995 olivat kuin renessanssin alkaminen pimeän keskiajan jälkeen. Nämä suurimmat ja parhaimmat muutokset suomalaiseen jääkiekkokulttuuriin tehneet valmentajat mursivat vanhan kaavan ja uskalsivat rohkeasti antaa vastuuta useille nuorille lupauksille, jotka palkitsivat valmentajansa mitaleilla ja joiden vaikutus jatkuu vieläkin suomalaisessa kiekkoilussa.
Matikaisen jälkeen jokainen maajoukkueen päävalmentaja on tuonut Suomelle mitaleita. Näistä mitaleista on ollut "kaikkien parhaiden pelaajien turnauksia neljä, eli Kanada Cup 1991 (pronssia Matikaisen kanssa), Nagano 1998 (pronssia Aravirran kanssa), Torino 2006 (Westerlundin kanssa hopeaa) ja Vancouver 2010 (pronssia Jalosen kanssa).
Jokainen mitalisijoitus "kaikkien parhaiden" turnauksista on ansiokas sinänsä, mutta näitä neljää valmentajaa vertaillessa on selvää, että Jalonen on heistä tähän mennessä heikoin: kaikki muut valmentajat ovat tuoneet "kaikkien parhaiden" turnauksen mitalisijoituksen lisäksi myös muita arvokisamitaleita vähintään kaksi, Jalonen ei toistaiseksi yhtään.
Jalosella on vielä kahdet MM-kisat edessään ja kaksi mahdollisuutta tuoda lisää mitaleita, joten hänellä kuitenkin on vielä mahdollisuus asemaansa nostaa. Jos Jalosen Suomi saisi MM-kultaa, Jukka Jalonen tosiaan olisi yksi suurista maajoukkuevalmentajista, mutta se edellyttäisi tosiaan sen maailmanmestaruuden. Jos tulisi jälleen yksi finaalipaikka Suomelle ja hävitty hopea, niin Jalonen olisi silloinkin täyttänyt odotukset ja jäisi historiankirjoihin samanlaisena finaalipaikan hankkijana kuin pari muutakin valmentajaa. Jos tulisi MM-pronssi, niin Jalonen olisi vähän mitäänsanomaton, mutta ihan keskiverto päävalmentaja. Jos kahdesta seuraavasta (ja yhteensä neljästä peräkkäisestä MM-kisasta) ei tulisi mitalin mitalia, niin Jalonen olisi odotuksiin nähden melkoisen huono ja heikko päävalmentaja. Näin yksinkertaista se on.