Ihan hyviä pointteja Jyrla, mutta en lähde neppailemaan detaljeista, vaan katson ainoastaan kokonaisuuksia. Tottakai eri maista löytyy maalle ominaisia tapoja toimia pelin sisällä, esim. pelin avaamisessa, mutta löytyykö "kanadalaista pelitapaa" ja voidaanko me kehittää suomalainen pelitapa. Onko se Uraman, Virran vai Kari Jalosen pelitapa, kenties Jukka Jalosen. Mikä on se asia, joka yhdistää näistä suomalaisen pelitavan ja saa seuraajia. Tuleeko joku Kummolan käsky noudattaa "suomalaista" pelitapaa. Onko seurajohtajilla tai liiton päättäjillä kompetenssia käsittää edes koko pelitapa-asiaa.
HIFK:ssa oli kolme kanadalaista päävalmentajaa Shedden, Francis ja Baxter, peräkkäin. Oletettiin, että HIFK pelaa kanadalaista kiekkoa sen ansiosta. Valitettavasti kaikilla oli täysin erilainen näkemys pelitavoista ja se kyllä näkyi katsomoon saakka.
Minusta kyse ei ole enää deltaljeilla neppailusta, jos (ja kun) kyse on siitä perustavaa laatua olevasta valinnasta, ollaanko kiekosta valmiita luopumaan vapaaehtoisesti, vai pyritäänkö se pitämään mahdollisuuksien mukaan omien hallussa.
Ruotsalaiset perustavat peliään huomattavan vahvasti kiekon hallintaan ja sitä kautta omien vahvuksiensa käyttämiseen. Tämä näkyy myös Elitserienissä, jos sitä verrataan vaikkapa SM-Liigaan.
Kanadalaiset ovat huomattavasti hanakampia luopumaan kiekosta voidakseen vetää vastustajan neppailevan takatukkapakin pystyyn päästylaudoitukseen.
Koska muistat esimerkiksi ruotsalaisten tai tsekkien käyttäneen kyseistä tapaa toistuvasti läpi ottelun kansanvälisellä tasolla? Ruostalaiset ehkä yrittivät torpedo-aikoihin, mutta palasivat melko pian takaisin vanhaan.
Kyse on valinnasta ja perinteestä (pelikirjasta) johon juniorista lähtien kasvetaan ja jonka erityispiirteet erottavat esimerkiksi edellä mainitut toisistaan.
Minusta esimerkiksi Usa:n nousu perustuu nimenomaan siihen, että on valittu pelitapa, johon nuoria pelaajia tietoisesti kasvatetaan. Se pelitapa toi ( maalivahdin merkitystä väheksymättä) Usalle voiton Kanadasta. Tästä ei tietenkään voida vetää johtopäätöstä, että kaikki amerikkalaiset juniori (tai muutkaan joukkueet) pelaisivat kuten ko. maajoukkueet. Minusta kyse onkin siitä, että olisi piittaamattomuutta olla miettimättä ja kehittämättä pelitapa-asioita sen perusteella, että "ei ole olemassa kanadalaista, venäläsitä, ruotslaista ta suomalaista pelitapaa".
Tietenkin kaikissa pelitavoissa ilmenevät tietyt perusperiaatteet muodossa tai toisessa, kyse lieneekin siitä miten omaa systeemiä kehitetään noiden periaatteiden rajapinnoilla. Kuten esimerkiksi ottamani pidetään peliväline - luovutaan pelivälineestä valinta.
Urama, Virta ja molemmat Jaloset ovat kiistatta hyviä valmentajia jotka kaikki ajattelevat pelistä hieman eritavalla. Minusta yhtäkään noista ei voida suoraan ajatella suomalaiseksi pelitavaksi, mutta kaikkien noiden hyödyt ja hankaluudet pitäisi hahmottaa, kun suomalaista pelitapaa kehitetään.
Tuskin Kummolan käskemisillä on mitään suurta vaikutusta siihen, miten joku hessumälkiä Ilveksen pelin organisoi. Sen sijaan sillä, miten esimerkiksi Jukka Jalonen peluutti HPK:ta tai Babcock Red Wingsiä, on ollut varmasti vaikutusta siihen miten vaikkapa tässäkin puussa mainittu Lauri Marjamäki peliä organisoi.
Itselleni tutummista nuoren polven valmentajista voisin varmaan mainita Juha Juujärven viimekauden LeKi Mestiksessä.
Vanha koira ei helpolla opi uusia temppuja, mutta minusta nuoria valmentajia ei kannata kouluttaa peluuttamaan junnujoukkueillaan sitä jursin kamppailukiekkoa, niin menestyksekäs kuin tuo tapa taannoin olikin.
Suomalaisen pelitavan kehittämisessä kysymys lienee siitä mihin suuntaan ollaan menossa, eikä siitä, miten joku yksittäinen valmentaja tiettyä joukkuetta peluuttaa. Tämän kehityksen ytimessä on Jukka Jalosen Suomi, sillä uskon kaikkien parempien ja huonompien, nuorempien ja venhempien kehityshalusiten valmentajien katsovat olympialaisia tarkalla silmällä.
Kysymykseen siitä, onko seurajohtajilla tai liiton päättäjillä kompetenssia käsittää edes koko pelitapa-asiaa, sanoisin, että yhdeksällä kymmenestä ei ole. Tämä on kai se hankalin ja vaiken asia muuttaa. Harvalla seurajohtajalla on uskallusta kartoittaa valmentajavaihtoehtoja sen perusteella, millaista jääkiekkoa nämä haluavat joukkueensa pelaavan. Tuollainen kartoitus ei ole helppoa eikä mukavaa, mutta jos se tehdään kunnolla, voidaan töitä lähteä tekemään varmasti paremmista kokonaisvaltaisista lähtökohdista.
HIFK:n kanukkivalmentajista lyhyesti sen verran, että edellä esitetty kartoitus on melko varmasti jätetty tekemättä, se on tehty puutteellisesti, tai sitten pahimpana vaihtoehtona on kartoitettu, mutta ei ole ymmärretty, mitkä kyseisen kartoituksen tulokset ovat. Kaikilla kyseisillä valmentajilla on varmasti omat vahvuutensa ja pelitapansa, mutta sanoisin heidän olevan juuri sitä valmentajajoukkoa joiden joukkueet hyötyisivät erittäin paljon sovitusta, aktiivisesta ja kiekollisesta pelitavasta. Tuskin toteutus jäisi kiinni vaatimustasosta, jos valmentajilla vain olisi taitoa (ja erityisesti halua) sellainen pelitapa joukkueeseen ajaa. Menevät siis minun kirjoissani niihin vanhoihin ketuihin, jotka pitävät kynsin ja hampain kiinni oppimastaan tavasta organisoida joukkueensa pelitapa.
Tästä tuli nyt liian pitkä ja jäsentymätön vastine, mutta jospa yritän tiivistää sen vielä tähän loppuun.
Minusta pelitapa ei ole pelkkiä detaljeja, vaan kentän tapahtumien runko.
Pelitapaa ei voida ulkopuolelta päättää, vaan sitä pitää tutkia, kehittää, oppia, ymmärtää ja toteuttaa. Ja aloittaa sama litania uudelleen jo olemassa olevan pelitavan suhteen.
Suomalaisen pelitavan kehittämisessä ei ole mielestäni yhtäkään negatiivista seikkaa, mutta sen kehittämättä jättäminen olisi käsien nostamista pystyyn pelin muutoksen edessä.
Mikään edellä mainittu ei vähennä pätkääkään yksilötaidon, halun ja kiiman merkitystä, mutta luo pelaajille selkeät raamit toteuttaa edellisiä pelin sisällä.