Edellisten valmentajien kanssa oli yleensä utopiaa se, että Suomi pelaisi turnauksen parhaat pelinsä (tai edes säilyttäisi tasonsa) kisojen tärkeimmissä peleissä. Se totaalinen välierässä/finaalissa sulaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus varsinkin Aran joukkueilla, mutta Jalosen porukasta huokuu nyt samanlainen tekemisen meininki kuin viime keväänäkin.
No finaaleissa normaalisti tulee vastaan välieriä kovempi jengi (tämä on pääsyy mystiselle "sulamiselle"), mutta Aravirran ja Westerlundin kanssa Suomi selvisi välieriin tai finaaleihin materiaalin nähden minusta yllättävänkin monta kertaa. Aralla 5 mitalia (1 olympialaisista) ja Westerlundilla 3 (1 olympialaisista).
1998 nimettömällä, mutta fyysisellä jengillä Suomi piti kaksi loppuottelua Ruotsin Forsbergit ja Sundinit yhdessä maalissa. Sitä ennen Jarkko Ruutu taklasi Tshekin avainpelaajat sairaalaan kaksiosaisessa välierässä. Ja sitä ennnen tiputettiin Kanada puolivälierässä tappioasemasta nousten.
Sen sijaan 1999-finaalissa oli Suomen voitto olisikin ollut odotettu, koska Suomella oli huippujengi Tshekin rutinoitunutta porukkaaa vastaan.
Saksassa 2001 Aran jengi hoiti itsensä finaaliin joku Juha Ylönen ykkössentterinä, mutta silloista tshekkidynastiaa elänyt vastustaja olisi pitänyt ilmeisesti jyrätä finaaleissa, jotta olisi tullut hyväksyttävä suoritus.
Näilläkään ei tietysti mitään arvoa karjalalippisten silmissä ole, kun ei mestaruutta tullut. Mustalaiseukkojen tasoisilla "voittamisen pelkääminen" analyyseilla mennään.
Westerlundin finaalitappioissa Ruotsi olympialaisissa ja Kanada MM-kisoissa ei myöskään todellakaan minusta mitään sulamista nähty, mutta ei ehkä myöskään itsensä ylittämistä. Sitä itsensä ylittämistä ei kyllä myöskään tarvittu 1995 ja 2011 finaaleissa silloisia Ruotsin jengejä vastaan.