Karjalaisen lukijan mielipideosiossa Jarkko Immonen antaa "vastineen" omalla nimellään aiemmin poikkeuksellisesti nimimerkillä julkaistuun mielipiteeseen. Painoteknisistä syistä Immosen kirjoitusta on jouduttu lehteen lyhentämään, mutta Juniori Jokipoikien facebookin kautta kirjoitus on luettavissa kokonaisuudessaan.
URHEILUSTA HYVÄT EVÄÄT ELÄMÄÄN
8.11 julkaistussa Karjalaisessa juniorikiekkoilijan vanhempi kirjoitti nimimerkin takaa yleisönosastolla joensuulaisessa juniorikiekossa esiintyvästä syrjinnästä ja kähminnästä. Alkuun pohdittiin ongelmaa laajemmassa mittakaavassa, verraten asiaa ammattiurheiluun. Siihen en tässä ole ottamassa kantaa, mutta sanottakoon, että sen vertaaminen junioreiden harrastukseen ei ole validia. Se on aivan eri maailma. Nyt puhutaan lasten harrastuksesta, ei elinkeinosta.
Kirjoittaja kertoo kokemuksistaan joensuulaisessa juniorijääkiekossa kertomalla siellä olevan syrjintää, kiusaamista ja epäasiallista kohtelua. Kenenkään henkilökohtaisia kokemuksia ei voi muuttaa, sen sijaan voin tuoda julki omat kokemukseni verraten kirjoittajan kokemuksiin eri tilanteissa. Olen ollut joensuulaisessa junioriorganisaatiossa, ensin juniorina ja myöhemmin kolmen pojan vanhempana, yhteensä noin 20-vuoden ajan ja nyt viimeisimpänä noin vuoden ajan apuvalmentajana 10-vuotiaille pojille. Näihin kokemuksiin vastineeni pohjaan.
Kirjoittaja kuvaa, kuinka hyvin aikaisessa vaiheessa seuran palkatut henkilöt valikoivat ne pelaajat, joita halutaan tukea ja jotka tullaan valitsemaan jääkiekkoliiton leireille. “Hyvin aikaisessa vaiheessa” on kovin subjektiivinen ilmaisu, eikä anna minkäänlaista kuvaa siitä, missä vaiheessa kirjoittajan mukaan nämä valinnat tehdään. Jos nyt vertaan taas omiin kokemuksiini, niin U11 ikäluokassa pelaavan poikani joukkueessa tämmöisiä valintoja ei ole tehty, eikä se olisi millään tavalla mahdollistakaan. Semmoista ennustajaa ei ole olemassa, joka osaisi tässä vaiheessa sanoa kenestä tulee pelimies ja kenestä ei. Päinvastoin joukkueen arvoihin kuuluu kunnioitus, yhteisöllisyys, sitoutuminen ja suvaitsevaisuus. Pyrkimyksenä on toimia kannustavasti, innostavasti ja jokaisen toimihenkilön tavoitteena on olla turvallinen aikuinen pelimiesten aluille. Valmennusryhmä on käynyt lukuisia keskusteluja siitä, kuinka voimme yhä paremmin tukea myöhemmin aloittaneita pelaajia, jotta heidän taitonsa pikkuhiljaa saavuttaisi aiemmin aloittaneiden taitotason. Keskustelemme myös, kuinka voimme tukea kehittyneimpiä pelaajia ja tarjota heille mielekkäitä haasteita oman taitotason mukaisesti. Yhtälö ei aina ole helppo, mutta toteutettavissa. Seuran puolelta olemme saaneet tähän tukea palkatulta henkilöstöltä, viesti on ollut aina ja korostan aina se, että ihan jokainen pelaaja on tärkeä.
Vanhin poikani on sitten jo päässyt pitkälle kilpaikäluokkiin sisälle. Jossakin vaiheessa harrastus muuttuu astetta vakavammaksi. Kirjoittajan mainitsema Jääkiekkoliitto kokoaa 15-vuotta täyttävistä pelaajista suomen 102 sillä hetkellä lupaavimmaksi katsomaansa pelaajaa Pohjolaleirille. Tästä joukosta muodostetaan myöhemmin ensimmäinen ikäkausimaajoukkue. Näihin tapahtumiin valinnat tekevät kunkin alueen aluevalmentajat ja tulevan ikäluokan maajoukkuevalmentaja. Ei valmentajaisät, huoltajat tai joukkueenjohtajat. Toki aluevalmentajat kyselevät seuravalmentajilta pelaajista, mutta valinnan tekee seurannan jälkeen aluevalmentajat. Seurallahan on U15 – U20 ikäluokissa erikseen palkatut valmentajat, eli ei isävalmentajat. Tämä on erittäin hyvä tilanne, hieman jopa poikkeava tämän kokoiselle seuralle.
Väitteelle, että pelaajan tilannetta ei arvioitaisi pelaajan kehittymisen tai potentiaalin, vaan joidenkin perhesuhteiden mukaan, kuulostaa niin utopistiselta, ettei oikein tuohon voi sanoa mitään. Kun itse olin siinä iässä, että pelaajia valittiin ikäkausimaajoukkueisiin, niin kyllä Jokipojista parhaat sinne menivät. Samoin myös vanhimman poikani ikäluokasta. Parhaat valitaan maajoukkueeseen. Maajoukkuevalintojen jälkeen seurassa toiminta jatkuu normaalina. Pelit pelataan ja kilpaikäluokissa myös mennään pienemmistä junioreista poiketen tulos edellä, eli halutaan myös menestyä. Se lienee kuitenkin kilpaurheilun ydin? Sitten tulee joskus se tilanne, että pelaaja ei välttämättä johonkin tiettyyn joukkueeseen sillä hetkellä mahdukaan pelaamaan. Minun kokemukseni on, että tallaisissa tilanteissa seura on pyrkinyt osoittamaan pelaajalle sopivamman joukkueen seuran sisältä, missä harrastusta ja kehittymistä voi jatkaa. Nämä muutokset eivät ole myöskään olleet lopullisia, vaan niitä on tarkasteltu pelaajan kehittyessä dynaamisesti. Pelaajasta on aidosti välitetty.
Sitten päästään seuraavaksi kirjoittajan mainitsemiin toimihenkilövanhempiin. Vähintään kerran vuodessa jokaisella ikäluokalla on vanhempainpalaveri, jossa on valittava toimihenkilöt tulevalle kaudelle. Kertaakaan en sellaisessa palaverissa ole ollut, jossa ei olisi kaikille tarjottu mahdollisuutta osallistua joukkueen toimihenkilötoimintaan. Monesti ollaan tilanteessa, jossa pitkien maanittelujen jälkeen joku suostuu hoitamaan jotakin tehtävää, mikä on elintärkeä talven sujumisen kannalta. Toimitsijatehtäviä on monia ja tehtävät hyvin laaja-alaisia, yhteistä on se, että niissä kuluu paljon aikaa ja muuta korvausta niistä ei saa, kuin hyvää mieltä mahdollistaessaan isolle joukolle lapsia/ nuoria mahdollisuuden harrastaa. Kaikista helpoimmalla vanhempi pääsee, kun vain kuljettaa lapsen/ nuoren hallille ja hakee pois. Jos haluaa voi käydä treenit katsomassa hallilla. Väitän, että yksikään toimihenkilön poika ei etua saa siitä, että vanhempi toimii rahastonhoitajana.
Minulla itselläni ei ollut mahdollisuutta osallistua vanhimman poikani joukkueen toimintaan, saati matkustella pelireissuilla mukana. Kertakaan ei epäilyttänyt laskea pientä poikaa näiden isävalmentajien, isähuoltajien saatikka äitijoukkueenjohtajan matkaan vaikkapa viideksi päiväksi Ruotsiin turnaukseen. Aina on ollut sellainen olo, että lapsesta pidetään huolta ja katsotaan, että kaikki menee hyvin. Suhtautuminen lapsiin on ollut lämmintä ja arvojen mukaisesti ohjaavaa.
Näissä samaisissa vanhempainilloissa on myös ollut seuran palkattua henkilökuntaa kertomassa seuran yhteisistä toimintaperiaatteista ja käymässä pelisäännöt läpi aivan avoimesti. Kysymyksiä askarruttavista asioista on myös vapaasti saanut esittää. Palavereissa myös käydään edellisen kauden toimintakertomus läpi ja valmentajat kertovat tulevasta kaudesta suuntaviivoja, nämä molemmat myöskin aivan avoimesti.
Monet pelaajat tosiaan vuosittain lopettavat, panostavat opiskeluun tai kipinä vain yksinkertaisesti sammuu. Joku voi lopettaa jopa siksi, ettei ole tyytyväinen saamaansa peliaikaan, näinkin voi käydä. Paljon myös pelaajia lähtee isompiin SM-liigan alaisiin organisaatioihin ajatellessaan, että sitä kautta paikka aikuisten sarjoihin paremmin aukeaisi. Toisinaan näin käy, toisinaan taas ei. Silloinkaan peli ei vielä ole menetetty. Monia paluumuuttajia on tullut takaisin ja saanut kotiseurasta uutta boostia peleihinsä. Parhaana esimerkkinä viimevuosilta ehkä Miro Väänänen. Miro palasi vielä juniori-ikäisenä takaisin Joensuuhun ja sai mahdollisuuden edustusjoukkueessa. Sitä kautta, omilla ansioillan, nousi IFK:hon ja on nyt siellä vakiokasvona pelaavassa kokoonpanossa. Väitteelle eteenpäinpyrkivien pelaajien tien sulkeutumisesta Jokipojissa ei ole mitään näyttöä. Edustusjoukkue on ollut Mestiksen omavaraisin joukkue vuosikausia, nyt tosin samaan kastiin on noussut Imatran Ketterä.
Ihan en ymmärrä, mitä tällä kolmikantakeskustelulla haettiin kirjoituksessa. Itse nuorena urheilijana olisin kokenut ehkä asian hieman vaivaannuttavana, jos palaveriini kehittymisestäni olisi tullut vaikkapa isä mukaan. Vaikka minulla on ymmärrystä lajista, niin ymmärrän myös sen, että ne ihmiset, jotka lähes päivittäin tekevät töitä lapsieni kanssa tietävät myös parhaiten missä milloinkin mennään. Siihen olen luottanut ja kun olen tilannetta seurannut, niin näin todella on ollut. Lisäksi jos jokin asia on askarruttanut, niin kysymällä se on selvinnyt.
Annetaan lasten harrastaa rauhassa, tuetaan heitä pettymyksissä ja iloitaan onnistumisten hetkellä. Muistetaan myös antaa arvo niille ihmisille, jotka uhraavat vapaa-aikaansa juuri meidän lasten hyväksi. Oli laji sitten jääkiekko, jalkapallo, uinti tai mikä tahansa muu, olisi tärkeää muistaa, että sieltä saadaan niitä elämän pieniä eväitä matkalla aikuisuuteen. Joku saa läpielämän kestävän harrastuksen, kavereita, muistoja jne. Sitten on se noin 1% osuus harrastajista, jotka saavat harrastuksestaan joskus ammatin.
Jarkko Immonen
Kolmen juniorin isä ja apuvalmentaja