Rupesin tuossa hieman fiilistelemäään menneitä, ja tällaista tuli.
Ekan kauden pleijareissa tuli vedettyä kausarilla. Edellinen kevät oli ollut karmeaa paskaa, kun sieluton lauma kävi häviämässä Kerholle. Kerho sen voiton ansaitsi, enemmän vitutti Jokerien touhu. Tuolloin keväällä oli sellainen fiilis, että kaikki paitsi kusi oli paskaa. Mutta nyt oli hyvä fiilis. Jokerien runkosarja oli ylittänyt odotukset, Lokomo teki tuhojaan ja vastassa Minsk. Ensimmäinen ottelupallo hävittiin, mutta harvoin on fiiliksellä eläneessä sarjassa tappio vituttanut niin vähän: Jokerit oli selkeästi parempi, ja neljää matsia Minsk ei voittaisi. Eikä voittanutkaan, vaan viimeisessä matsissa Ilmalassa nähtiin murskajaiset.
TsSKA. Olisi voitu mennä pitkälle, mutta... Parempi voitti sen sarjan, mutta jos noilla asetelmilla tehtäisiin joku kymmenen sarjan simulaatio, Jokerit olisi vienyt sen 3-4. Ja Ossin "antoi syyn viheltää" taklaus... Vähän tuli flashbackeja Nordlundin casesta. Ilman tuota casea sarjasta olisi jäänyt sinänsä ihan hyvät fibat. Jokerit kaatui saappaat jalassa, pelillisesti ei koettu (vrt. eräs sarja Lukkoa vastaan) vääryyttä ja pakkohan se oli diggailla paria kaverin pelaajaakin.
Toka kausi. Alla helvetin hyvä runkosarja, SKA taapersi odotuksiin nähden ja vastaan Torpedo. Pisteestä oli kiinni, että olisi kohdattu SKA ellei muisti nyt täysin petä. Luottavaisin mielin tuli lähdettyä sarjaan, Jokerit oli sen verran suuri ennakkosuosikki. Mutta mitä vittua? Torpedo oli hakenut pelikirjansa Lämäristä, ja Hansonin veljekset aiheuttivat komiikan sijasta jotain aivan muuta. Tuota sarjaa en ilolla muistele, mutta ainakin saatiin konkreettisesti opetus siitä, että pleijareissa maailma muuttuu.
Kolmas kausi. Jos muisti ei petä, niin joukkuetta oli rakennettu Torpedo-sarjan perusteella. Ei vain kantanut runkosarjassa, kun viimeisenä pleijareihin lännestä päässeenä jenginä lähdettiin Moskovaan. Hävittiin vissiin neljä kertaa maalilla, mikä sinänsä vaikutti tiukalta. Mutta, se vain imarteli Jokereita. 4-0 oli tyystin pelitapahtumien mukainen, ja vain tuurilla päästiin pari kertaa jatkoille ja pidettiin luvut tasaisina. Ohikausi omalla tavallaan.
Nelonen. Runkosarjassa esitettiin edelliskautta parempaa, ja pleijareihin lähdettiin lännen kolmosina. Ensimmäinen sarja Sochia vastaan oli ylikävely, ei paljon tarvinnut spennata. Ja sitten taas TsSKA. Pari ekaa matsia oli hengetöntä paskaa, ja se maksoi vähintään sen Ossin taklauksen verran. Jos sarjan alusta asti olisi oltu hereillä, olisi jatkopaikka ollut täysin realistinen. Ja se matsi, jossa Rämö väänsi godmodessa ja Niemi iski maalin joskus yön pimeinä tunteina... Sitä ei unohda ihan heti.
Viime kausi... Ei saatana. Zapolla hörppy päällä, ylivoimatehokkuus meni jo koomisuuden puolelle ja 4-2 käkättimeen moskovalaisilta, tällä kertaa tosin Dynamolta. Tuosta olisi pitänyt marssia 4-1 tai 4-2 jatkoon, mutta ei. Nyt ei sarja kääntynyt yhteen taklaukseen, ei kaaduttu saappaat jalassa tai kohdattu vastustajan kusipäisyyttä. Dynamo suoritti varmasti, Jokerit taas perseili homman ihan itse. Viimeinen matsi vielä rouheasti 6-2 pataan sen sijaan, että olisi tosissaan haettu sarjan tasoitusta.
Mitä on viiden kauden aikana jäänyt käteen? Paljon tunteita, niin hyviä kuin huonojakin. Paljon legendaarisia otteluita ja tilanteita, joita kehtaa muistella vielä wanhanakin. Jokainen noista menee viimeisen liigavuoden "pleijarien" edelle, mutta se kertoo enemmän sen kauden tilanteesta kuin KHL-aikakauden menosta. Ei noista mikään ole ollut sellainen sarja, mitä kaiholla muistelee vielä vuosien päästä. Se Hentusen läpiajo... Tuota sarjaa on monta kertaa tullut muisteltua Nordikselle kallellaan olleiden kanssa, hyvässä hengessä. Moraalinen finaali, marginaalit aivan minimaalisen pienet ja kova fiilis stadilaisessa kiekossa, lopputuloksesta huolimatta ihminen nautti. Ja tuon sarjan jälkeen HIFK ansaitsi nakkikattilansa, rehellisesti sanoen tuo oli sen taiston jälkeen ainoa joukkue, joka kannun ansaitsi.
Ja se seuraava kausi. Taas naapuri vastassa, kalavelat maksettavana ja melkoinen kiima Helsingissä HIFK:n mestaruuden jälkeen. Vaikea oli saada lippuja ensimmäiseen matsiin Nordikselle, mutta onnistui se lopulta. Hieno ja tasainen sarja ottelupalloista huolimatta. 4-0 meni, mutta aivan hyvin olisi voitu nähdä taas game seven ja naapuri olisi voinut marssia jatkoon. Mutta ne välierät... Tuli muutama matsi käytyä väijymässä Jyppiä kannattaneen kaverin kanssa, ja nyt ne marginaalit oli meitä vastaan. Neljä kertaa tukkaan maalilla, noista kolme jatkoilla. Pienestä oli kiinni, ja taas tavallaan hävittiin se henkinen finaali tulevalle mestarille. Samalla kaudella tuli käytyä paikan päällä mun elämäni ensimmäisessä ja viimeisessä pronssimatsissa. Oli pakko, kun faija oli liput hommannut ja vaati paikalle. Ei mitään tunnetta enää itsellä pelissä, voitosta huolimatta.
Tämä hetki. Huomiselle on liput hyville paikoille hyvässä seurassa, mutta ei tämä tunnu esimerkiksi keväältä 2010, 2011, 2012 tai 2013. Kevättä 2014 paremmalta tuntuu, mutta se ei kerro mitään. Pleijarit ovat vuoden parasta aikaa, mutta ei tämä ainakaan vielä tunnu parhaalta ajalta ikinä missään. Mutta toivottavasti tästä saadaan sellainen sarja, että vielä 2030 voidaan tätä muistella hymyssä suin.