Ensimmäinen askel on kuitenkin parempien suomalaispelaajien saaminen korvaamaan jo vähän kulahtaneita ulkomaalaisia.
Henkilökohtaisesti näen pelaajien kansalaisuuden toissijaisena seikkana. Enemmän annan painoarvoa pelaajien historialle ja nykytasolle. Kyllä mä ihan suoraan sanon, että joku Lauridsen tuntuu paljon enemmän "meikäläiseltä", kuin toistaiseksi yhtä monta kautta meillä viilettänyt JMA koskaan tuntui. En mä koe, että vaikka nyt tanskaa (tai miksei englantia, ranskaa, swahilia, mitä vaan) puhuva palkkasoturi olisi vain sen passin takia yhtään se "arvottomampi" mulle, kuin joku murretta vääntävä palkkasoturi. Tärkeisiin rooleihin on mun mielestä palkattava aina paras vaihtoehto, ellei se paras vaihtoehto ole luokkaa Jere Karalahti, Janne Pesonen tai Ilya Kovalchuk. Toki tässä voi myös vaikuttaa se, että ylipäätään en koe leijonia nyt niin merkittävästi kuitenkaan mun juttuna ja joukkueena, että sen takia yöuniani menettäisin.
Ykkösjuttuna näkisin, että sekä organisaatio että joukkue oltaisiin rakennettu kuntoon. Tässä kohdin näen avainseikkoina:
- Joukkue on rakennettu siten, että menestyminen on mahdollista. Niin karulta kuin se kuulostaakin, isoja massoja kiinnostaa menestys. Jos kaudet 2014-16 oltaisiin pelattu jatkuvasti jämäsijoilla, tuolla hallilla olisi joku 4000 ihmistä vähän kärjistettynä tässä vaiheessa. Ja mä uskallan väittää, että jos 88-89 kauden päätteksi ei olisi noustu tai 89-90 päätteeksi olisi tiputtu, niin Jokerien tarina olisi lähellä Jokipoikia kaikkine talousongelmineen ja alasarjaralleineen.
- Kiinnostavat pelaajat. Lokomo myi yksin varmasti suuren kasan lippuja ja hieman paikkasi monelta niitä haavoja, joita oli tullut. Se oli taidetta, iloa, riemua ja juhlaa. Wade, Make, Teme, Keke ja kumppanit taas loivat aikanaan tarinan, jonka mukaan moni tahtoi lähteä. Oton pilkettä silmäkulmassa muistellaan vielä kaiholla, vaikka mies pelasi meillä viimeksi viime vuosituhannen puolella. Ossi palasi maailmalta johtamaan joukkojaan, ja niissä joukoissa jokainen narrisydän halusi seistä. Tonne tarvitaan väkeä, jotka jättävät unohtumattomia muistoja, luovat seurahistoriaa, tempaavat mukaansa ja joista voi aina puhua ylpeydellä.
- Pelaajapolku, joka tuottaa meille niitä Selänteen, Teräväisen, Mäen, Lindin ja vastaavien tasoisia jätkiä. Niitä jätkiä, jotka nousevat meidän junnuputken kautta (vaikka teknisesti eivät omista kasvateista menisikään) pelaajiksi, jotka profiloituvat Jokereihin. Pelasivat he lopulta meillä vain sen pari kautta ennen siirtymistä NHL:ään tai väänsivät he meillä sen 10+ kautta. Niitä jätkiä, joiden tekoja ja/tai sitoutumista voi vain kunnioittaa ja joihin voi tietyllä ylpeydellä viitata. Mulle oli skidinä kova juttu, kun
meidän Selänne nöyryytti molareita änärissä ja kyllä mä vieläkin ilolla otan Teräväisen kuviot ja maalit vastaan.
- Organisaatio sille tasolle, että sitä ei tarvitse hävetä. Masan aikana vitutti se puuhastelu, oli Masa miten mukava mies tahansa ja koko sydämellä mukana. Kekäläisen projekti jäi kesken, mutta hän toi mukanaan paljon hyvää ja sai korjattua aiempia virheitä ja/tai puutteita. Tässä onkin nyt sitten puuhaa...
- Organisaation taakse uskottavat tekijät. Hjallis oli ysärin alussa uskottava, kun nosti jengin aivan uudelle ammattimaisuuden tasolle koko suomalaisessa lätkässä. Kekäläinen oli uskottava tekijä. Rotenberg ja muut ovat... Noh, ehkä on parempi etten avaudu. Ja miten se naapurin (sen oikean naapurin, joka majailee Nordiksella) toiminta muuttuikaan, kun konkan partaalle vieneen Penan tilalle saivat laatuäijät?
- Fanitoiminnan tukeminen tukahduttamisen sijaan. Jos fanien väkivallaton protestointi, esimerkiksi rottapaitojen pitäminen, rikkoo KHL:n sääntöjä, otetaan ne sakot vastaan. Todetaan vain, että Suomen laki menee nyt edelle, paidat eivät ole poliittisia ja toiminta ei aiheuta häiriötä. Jos noin herkkänä hetkenä organisaatio näyttää persettä tuen sijaan, ei se johda hyviin asioihin. Entä missä on osallistaminen? Varmasti aikanaan moni koki sen arvonantona, kun pidettiin faneille erikoistilaisuus ettei Karalahti tule huhuista huolimatta Jokereihin. Ja kun sitten tulikin, niin jäikö kenellekään hyvä maku? Ei. Tai miten se muovisesta kodikkaaksi muuttunut Ilmalan halli alkoikaan tuntua vieraalta, kun käytännössä se uusi arkkivihollinen sai hallista kaikkine kikkailuineen (fanituotemyynti, maalilauluskandaali, vieraskopin väritys, jne.) toisen kotihallin itselleen...
Tossa on nyt jotain sellaista, joilla mä näkisin olevan kotimaisuusastetta enemmän painoarvoa. Melko ylätason juttuja, mutta tiivistän sen yhteen ongelmaan: Rotenberg. Niin kauan kuin tuo rotta puuhastelee kulisseissa laumansa kanssa, mä en usko että tätä identiteettikriisiä saadaan täysin korjattua. Mikä sinänsä on ironista, sillä tuon Rotan äkillinen poistuminen taka-alalle todennäköisesti tyystin epäterveen taloudellisen tilanteen ja rakenteen takia upottaisi tämän paatin ainakin pitkäksi aikaa. Kuten totesit, siirtyminen Ilmalaan ei ollut täysin kivuton tai ongelmaton, vaan vaati paljon paikkausta ja vuosien työtä. Mä näkisin kuitenkin, että nykytilanteessa me oltiin tuolloin ~1997-05 kuin paratiisissa nykyiseen nähden.
