Surullista, niin surullista.
Kolme mielestäni olennaista asiaa nousi esiin.
a) Auvinen oli koulukiusattu (isän puheista päätellen ihan rajustikin "heiteltiin päin naulakkoa, ammuttiin kuulapyssyaseella koulumatkalla" jne) koko ala-asteen ja yläasteen ajan.
b) Auvisella ei ollut yhtään kaveria kouluaikoina, vanhemmat (äiti erityisesti) olivat kokeneen tämän vaikeana, mutta olivat olleet voimattomia, koska yrityksestä huolimatta eivät onnistuneet löytämään Auviselle uusia kavereita eikä sopivia harrastuksia. Koulukiusaamisella lienee osansa tähän.
c) Auvinen oli lääkärin diagnoosilla todettu paniikkihäiriöiseksi ja kärsivän sosiaalisten tilanteiden pelosta, lääkärin mukaan oireet olivat kuitenkin niin lieviä, että perustetta terapialle ei ole ja jonot sinne on liian pitkiä.
Missään vaiheessa vanhemmille ei ollut tullut mitään viitteitä siitä, että Auvinen olisi kuitenkaan edes vihjannut tekevänsä mitään itselleen, saatika muille. Äiti kertoi jälkikäteen tajunneen, että jotain oli suunnitteilla, koska poika "vitkutteli talvikenkien ostoa". Aika vaikeaa tuollaisesta on johtopäätöksiä vetää, kukapa lukioikäisenä ei välillä olisi hieman "niskojaan nakkeleva". Äiti totesi kantavansa jatkuvaa syyllisyyttä poikansa teosta ja itki sitä, että "miksi Pekka ei voinut vain tappaa itseään". En usko edes voivani kuvitella, kuinka vaikeaa perheen on jatkaa elämäänsä.
Tuohon koulukiusaamisasiaan haluan vielä ottaa sen näkökannan, että eipä ole suurena rintamana näkynyt ihmisiä, jotka myöntävät olleensa Auvisen (tai Saaren tai ihan kenen tahansa) kiusaajia. Olisi rohkeaa tulla esiin ja kantaa osavastuunsa (onko sellaista?) koko kouluajan jatkuneesta kiusaamisesta. Koko koulukiusaamisilmiö on muutenkin tässä asiassa sivuutettu aika vähällä. Itse häpeäkseni myönnän, että olin kouluaikana jonkinlainen koulukiusaaja, leikin varjolla tehtyä nimittelyä ja sen sellaista - ei mitään fyysistä, eikä mitään erityisen törkeää - mutta kuitenkin sellaista, joka on varmasti saattanut jättää jälkensä joihinkin koulukavereiheni. Siitä olen nyt todella pahoillani ja häpeissäni. Toivoisin saman tunteen löytyvän aika monesta muustakin kodista ja erityisesti kouluikäisten lasten vanhemmista, joiden toivoisin uskaltavan kertoa asiasta lapsilleen.
Voimia ja jaksamista sekä Auvisten perheelle että surmansa saaneiden omaisille ja ystäville.