Kaiken tapahtuneen jälkeen tunteiden jo laskettua, on pakko sanoa että ymmärrän Auvista. Itse asiassa säälin häntä.
Asia alkoi aueta minulle paremmin kun äitini totesi tuossa eräänä päivänä että "se olisit voinut olla yhtä hyvin sinä". Siis se tekijä. Vaikka en omaa yhtä synkkiä ajatuksia ja tunnen niin paljon empatiaa ihmisiä kohtaan että en voisi moista tehdä, niin äkkiä tajusin että niin olisinkin. Periaatteellisella tasolla ymmärrän Auvista ihan täysin. En voi pitää tekoa oikeutettuna mitenkään, mutta ymmärrän sen.
Itselläni on hiukan samalla tavalla rakennettu ajatuksenjuoksu, ja uskon että tietyissä olosuhteissa (pitkään jatkunut koulukiusaus, sitten veljen koulukiusaus, ylipäätänsä mielenterveysongelmia) olisin hyvinkin voinut päätyä samanlaiseen ratkaisuun. Siinä vaiheessa kun tuntuu että on kokonaan väärä ihminen olemaan tässä maailmassa, vihaa koko maailmaa/maailma vihaa sinua, ei löydä mistään totuutta, turvaa tai elämänlankaa, ei pääse elämässä eteenpäin vaikka tietää että olisi mielettömästi annettavaa, ja sokerina pohjalla vielä vähän teiniangstia, niin tässä tulos.
Auvista olisi voinut auttaa, sääli että kukaan ei sitä osannut tehdä ajoissa. Nyt siitä joutuu kärsimään sitten liian moni ihminen. Ihan varmasti hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen ja herttainen kaveri joka olisi voinut mennä pitkälle elämässään, mutta nyt elämä päätti toisin ympäristön suosiollisella myötävaikutuksella.
Koulukiusattujakin kun on kahta tyyppiä. Niitä jotka ovat tyhmiä/rumia kuin saappaat, huonoja kaikessa, ja joutuvat siksi kiusatuiksi. He vain masentuvat, menettävät rippeetkin itsetunnostaan, ja kulkevat elämänsä varjoissa tai sitten päättävät päivänsä. Sitten on myös näitä muita älykkäämpiä/kyvykkäämpiä/tehokkaampia/erilaisempia, jotka joutuvat siksi kiusatuiksi. He eivät pelkästään murru, heiltä vain murtuu inhimillinen ulkokuori. Sisältä he kovettuvat hetki hetkeltä lisää, ja alkavat halveksia kiusaajia, ja lopulta koko ympäröivää maailmaa. Sitten on kiinni enää pienistä asioista miten homma etenee. Joku purkaa angstinsa ja alkaa uraohjukseksi ja "näyttää" siten muille, toinen sitten hankkii aseen ja näyttää siten maailmalle että vittuilitte muuten väärälle ihmiselle.
Syvä osanottoni lapsensa/vaimonsa/äitinsä menettäneille, mutta yhtälailla vielä osanottoni myös Auvisen omaisille, sympatiaa ei varmaan ole liikaa sinne suuntaan herunut vaikka tuska on käsittämättömän suuri.
Suurin tragedia tässä on mielestäni itse Auvisen elämä&kuolema, yhteiskunnan on hyvä miettiä nyt perusteellisesti millä vastaavia tapauksia ei tule lisää. Siihen ei auta aselupien rajoitukset, eikä psyykelääkkeet.