@El Gordo samaa mieltä me olemme. Galilein ja Einsteinin välissä on liikaa ihan kaikkea.
Enpä tiedä, miten paljon tunnet historiantutkimusta, epäilen ettet paljonkaan - lähinnä tuossa kuvaat yhteiskuntatieteiden heikompia suorituksia (on siellä parempaakin).
Riippuu ja roikkuu. Suosikkijoukkueeni perusteella ei ole yllätys, että olen opiskellut Oulussa. Oulun kampuksella on saman katon alla luonnontieteellinen, teknillinen ja humanistinen tiedekunta. Opiskeluaikana on mahdotonta olla saamatta poikkitieteellistä tuttavapiiriä, ja myöhemmin tuosta tuttavapiiristä tulee vähän kaikenlaista, myös eri alojen opettajia ja tutkijoita.
Oma opinalani (tietojenkäsittelytiede) on hyvin poikkitieteellinen: "kaikkihan on tietojenkäsittelyä!" No niin tosiaan on! Tietojenkäsittely voi liittää yhteen aloja ihan laidasta laitaan: matematiikka, tekniikka, kauppatieteet, yhteiskuntatieteet, psykologia, kasvatustieteet, taiteet ja niin edelleen. Ja juuri näin se on tehnytkin.
Tuo tekee oppialasta ameebamaisen köntsän sormissa, josta ei saa otetta. Oletetaan, että olet kiinnostunut jostain aiheesta, johon uskot saavasi vastauksen tietojenkäsittelytieteiden puolelta. Ongelma on se, että tietojenkäsittelyn alla julkaistaan hyvin vaihtelevanlaatuista tutkimusta hyvin vaihtelevista aiheista. Artikkelin laatu riippuu tutkijasta, laitoksesta, kaupungista ja maasta.
Jos olet alalla, niin sinun ei tarvitse lukea kuin vähän alkua (kuka ja mistä, tiivistelmä) ja osaat sijoittaa jutun oikeaan "lokeroon". Jos tulet pystymetsästä, niin ei sinulla ole mitään realistisia keinoja arvioida artikkelien laatua. Viittausten määrä tai artikkelin tuoreus ei kerro paljoakaan: tuore artikkeli saattaa nojata sellaiseen huttuun, että jopa kirjoittajat saattavat jälkikäteen toivoa, etteivät olisi kirjoittaneet sitä. Vanha artikkeli voi olla huttua, jota on koetettu unohtaa. Artikkeliin valittu näkökulma tai teoreettinen viitekehys voi olla syystä hyvin harvinainen. Näkökulma tai sitä pohjustavat viitteet voivat olla hyvin kiistanalaisia alan tutkijoiden mielestä, vaikkei sille löydykään kritiikkiä. Omalla tavallaan mikä tahansa näkökulma on validi, on hyvin vaikea pakottaa ketään tarkastelmaan jotain asiaa jostain tietystä näkökulmasta.
Pilkkaan omaa oppialaani sen verran karkeasti niin yksityiselämässä kuin julkisesti, että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa ja sydän vuotaa verta. Tietojenkäsittelyn poikkitieteellisyys on omalla tavallaan siunaus, mutta se on samalla myös raskas kirous. Laitokset ovat usein jakautuneet koulukuntiin: on lähes puhdasta matemaattista tutkimusta, on tekniikan ja teknologian kannalta asioita tarkastelevia, jotkut tarkastelevat aihetta organisaatioiden, toiset psykologian, jotkut taiteen kautta.
Jos joku ihminen on omaksunut erikoisen tai virheellisen käsityksen jostain tietojenkäsittelyyn kuuluvasta aiheesta alan tutkimuksia lukemalla, niin en minä tuota ihmistä syytä. Ei hänellä olisi ollut mitään mahdollisuuksia arvioida artikkelien relevanssia. Sen sijaan syytä laitosta ja oppialaa itseään.
Tuttavapiirissä eri oppiaineiden opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden kanssa käytyjen keskustelujen seurauksena olen herännyt huomaamaan, että tuo ongelma ei kosketakaan pelkästään tietojenkäsittelytieteitä. On ollut kiva saada vertaistukea ja uusia näkökulmia ja ajatuksia siihen, miten tutkimuksen laatua ja käytettävyyttä voisi parantaa myös tietojenkäsittelytieteissä.
Oulussa tietojenkäsittelytieteiden laitos pullautettiin ulos luonnontieteellisestä ja naitettiin samaan pakettiin teknisen tiedekunnan tietotekniikan laitoksen kanssa omaksi tieto- ja sähkötekniikan tiedekunnaksi. Kyseiseen pakettiin siirrettiin myös aihealueen matematiikkaa (opetusta ja tutkimusta). Toivon mukaan tämä liikku on antanut tietojenkäsittelyn laitokselle jotain ryhtiä.
Ensin tähän:
edit: Minulle historiantutkimuksen suuri hienous on myös sen valtaisa laajuus: on matematiikan historiaa, luonnontieden historiaa, teknologian historiaa, kulttuuri- ja taidehistoriaa, arjen historiaa, sotahistoriaa, aatehistoriaa ja tietysti poliittista ja valtioiden historiaa jne. jne. (ja siis kaikki nämä omine ala-alueineen ja erikoistumisineen). Jos on vähänkin laajempaa historiallista kiinnostusta ja lukee popularisointeja näiltä monilta alueilta niin saa kyllä kattavan kuvan about kaikesta inhimillisestä toiminnasta. Valtaisan hieno tieteenala.
Voi kyllä! Se, että kritisoin tutkimusta ja siitäkin vain osaa, ei todellakaan tarkoita sitä, ettenkö suorastaan rakastaisi niin historiaa, kielitieteitä kuin muitakin humanistisia tieteitä.
Ongelmakenttä on vähän tämänkaltainen: Jos olet kiinnostunut historiasta yleisesti, niin voit valikoida aihealueelta laadultaan paremmat teokset ja artikkelit luettavaksi. Jos olet kiinnostunut vaikkapa sotahistoriasta yleisesti, niin ei sinun koskaan tarvitse alkaa selvitellä asioita epäilyttävistä ja epämääräisistä lähteistä: joku on tehnyt sen jo puolestasi. Jos puolestaan olet kiinnostunut vaikkapa tietystä ajasta ja haluat saada siitä kattavaa kuvaa, niin usein joudut turvautumaan siihen kirjavaan aineistoon, joka on kirjoitettu tuosta ajasta ja sen ympäriltä.
Kerroin, että oma henkilökohtainen mielenkiintoni on tällä hetkellä Länsi-Euroopan alue noin ajalla 800-1000. Tuo aika ja paikka kiinnostaa laajasti: mistä tultiin, minne mentiin. Ihan konkreettista aineistoa tuolta ajalta on kuitenkin verraten vähän, ja siksi monia asioita joutuu selvittämään joko koettamalla saada tietoa siitä, miten joku asia X toimi aiemmin tai miten se toimi myöhemmin, ja sitten arvailemaan, miten se toimi tuolloin.
Tästä syystä olen joutunut hankkimaan käsiini aineistoa hyvin laajalla skaalalla (eri aihealueilta, eri oppiaineista) ja herännyt siihen, että kuinka vähän tuosta ajasta loppuviimeksi tiedetään ja kuinka paljon aineistossa on spekulaatiota.
Olen tullut allergiseksi spekulaatioille siksi, kun monet näkemykset ovat hyvin kirjoittajakohtaisia. Se ei siis tarkoita sitä, ettenkö mielelläni lukisi spekulaatioita, vaan sitä, että sellaista lukiessani haluaisin tietää, että se on spekulaatiota ja että mihin tuo spekulaatio nojaa. Jotkut vain tapaavat ilmaista nämä asiat hyvin epäselvästi tai jopa jättää kertomatta!
Toiveeni siitä, että esimerkiksi nyt vaikkapa historian tai kulttuuriantropologian tutkimusartikkeleissa annettaisiin isompi arvo sille, mistä aineistosta johtopäätökset on tehty, liittyy tähän. Tämän asian parantaminen ei edes vaadi mitään muutoksia itse oppialoilla!
Luin tuossa joku aika sitten väitöskirjan Tukholman aatelisten muodista 1600-luvun seuduilla. Se on sen kokoinen paketti, että siinä ei todellakaan ole rakenteellisesti järkeä koettaa laittaa kaikkea aineistoa alkuun ja kaikkia päätelmiä loppuun. Sen olisi kuitenkin voinut rakentaa vähän sillä silmällä, että luvuittain esiteltäisiin ensin aineisto ja sitten keskustelu. Tai jotenkin niin. Kyseinen väitöskirja oli kirjoitettu vähän samaan malliin kuin historian yleisteos kirjoitetaan. Sinänsä siis sutjakkaa luettavaa, mutta jättää vähän vaihtoehtoja omien ajatusten muodostamiseen. Luotan kyllä sen oikeellisuuteen, mutta samalla tavalla voidaan kirjoittaa myös epäluotettavalta haiskahtavaa tavaraa.
Tutkimus on myöskin pysynyt erillään pseudoluonnontieteellisyydestä, koska ei yksinkertaisesti ole mahdollista testata mitään kausaalisia malleja - ei ole laboratorioita, ei toistettavuutta, ei matematiikkaa loistavana apuvälineenä.
Pseudoluonnontieteellisyydestä: keskustelin aiheesta erään suomenkielen tutkijan kanssa pari vuotta sitten. Hän kritisoi kovasti sitä, että laitoksella haluttiin saada artikkeleihin enemmän tilastollista kvantitaviivista analyysia. Hän sanoi, että se on vain onneton yritys hakea juttuun uskottavuutta ja tieteelliseltä arvoltaan nolla. Olin hänen kanssaan täysin samaa mieltä.
Testattavuudesta: Tämä onkin hyvin, hyvin mielenkiintoinen aihe, josta on tullut juteltua useankin ihmisen kanssa!
Esimerkiksi historian ja yhteiskuntatieteiden syvä poikkitieteellinen luonne tekee mielestäni toistettavuudesta niille hyvin tärkeän tekijän. Toistettavuuskriisi (josta on jossain Long Playn syövereissä verraton juttu) tuli niin isoksi ongelmaksi juuri poikkitieteellisyyden takia: yhden alueen kriisi säteilee kaikkiin.
Olen joskus ehdotellut jotain sellaista, että luonnontieteellisen ja humanistisen tiedekunnan väliin tulisi jonkinlainen oma tiedekuntansa, tai että humanistinen tutkimuskenttä jaettaisiin jollain tavalla sen suhteen, että mistä aiheista voidaan saada toistettavia ja mistä ei. Tutkimuskentässä olisi tavallaan oma kerroksensa pohjalla, joka keskittyisi kehittämään ja tuottamaan "laboratoriotuloksia" muiden alojen tutkimusta varten.
Toinen mahdollisuus voisi olla jotain sen kaltaista, että olisi fysiikan tapaan "teoreettinen historia" ja "kokeellinen historia". Siis että tutkimusalue itsessään jaettaisiin kahtia sen mukaan, mitä se tuottaa, ja järjestettäisiin vuoropuhelu näiden kahden kentän välille.
Varsin monella tutkimusalalla nämä ovat jo olemassa, mutta ne ovat koulukuntina laitosten sisällä. Tässäkään ei siis tarvisi keksiä mitään uutta.
Tämä saattaa kuulostaa epäilyttävän paljon siltä, mitä kerroin Oulun "uudesta" tieto- ja sähkötekniikan tiedekunnasta. Kyllä, koska näen, että tietojenkäsittelytiede kärsii samasta ongelmasta. Siksi on hyvä, että siitä on erotettu erikseen tietojenkäsittelyyn liittyvä matematiikka ja tekniikka, koska niillä aloilla on mahdollisuuksia tuottaa luotettavampia tuloksia. Tietojenkäsittelyn matematiikan tuloksiin voi luottaa lähes varmasti, tekniikan tulosten kanssa kannattaa olla vähän silmät auki, ja tietojenkäsittelytieteen papereiden kanssa kannattaa ottaa heti kärkeen kriittinen asenne.
Useammankin eri alan ihmisen kanssa keskustellessa nousee esiin se, että niin mutta kun tämä aihe nyt vaan ei ole toistettava eikä siitä sellaista saa. Minusta ei edes tarvitse tavoitella kuuta taivaalta: erotetaan vain ne tulokset, jotka ovat luonteeltaan toistettavia, niistä, jotka eivät ole.
Olen myös sanonut, että tähän laboratorioiden puutteeseen kannattaa koettaa suhtautua avoimin silmin. Ongelma, joka ei aiemmin ollut kokeellisesti todennettavissa, on saattanut sellaiseksi tulla jollain toisella alalla tapahtuneen kehityksen kautta. Siksikin jonkinlainen jako olisi hyvä: se laitos, joka keskittyy tuottamaan toistettavia tuloksia, pystyisi myös seuraamaan tutkimuksen kenttää laajalti laajentaakseen aluetta, jolta se voi saada tuloksia.
Ei historia, yhteiskuntatieteet tai kulttuuriantropologia koskaan tule katoamaan sellaisessa muodossa kuin ne ovat nyt. Aina tarvitaan tutkimusta, joka koettaa luoda näkökulmaa tai joka koettaa tulkita jotain asiaa jostain näkökulmasta.
Sanoisin että historiantutkimus on verrattomasti vaikeampaa kuin mikä tahansa luonnontiede (ehkäpä teoreettisen fysiikan esoteerisimpiä alueita lukuunottamatta).
Minä yleensä kritisoin juuri tätä asennetta, niin omalla oppialallani kuin muillakin. Ei se, että jokin on vaikeaa, saisi estää yrittämästä tehdä asioille jotain. Tottakai historian tutkimus on vaikeaa! Mitä sitten?
Ja näillä vähillä apuvälineillä on sekä historiassa että arkeologiassa päästy paikoin hämmästyttäviin tuloksiin - joku antiikin ja muiden muinaisten sivilisaatioiden tutkimus, jossa lähteitä voi olla käsittämättömän niukasti, ovat pystyneet käyttämään niitä todella vähiä lähteitä, mitä häkellyttävimmin tavoin, joissa yhdistyvät monet tieteenalat, kieltentutkimuksesta ilmastontutkimukseen jne. Kannattaa ihan avoimin mielin tutustua historiaan ja arkeologiaan - loistavia tutkimusaloja.
Voi kyllä! Ihan samaa mieltä sanasta sanaan.
