Viime aikoina käytynä parissakin oikein hyvässä vaikkakin täysin erilaisessa näytelmässä. Ensimmäinen viime viikonloppuna Salon Teatterissa, jossa pyörii parasta aikaa oivallinen ja todella tiivistunnelmainen tulkinta Shakespearen verisestä draamaklassikosta Macbethistä. Pelkistetyt lavasteet saivat keskittymään näyttelijöihin ja tunnelmaan, ja sekä näyttelijätyö että muu ylöspano oli ensiluokkaista. Pauliina Saloniukselta taas hyvä ohjaus. Suosittelen kaikille, joita kiinnostavat veriset vallankaappaustragediat, ihmisen pahuuden luotaus sekä tietysti hieno dialogi.
@Turha Kaukalo voisi myös ottaa rohkeasti riskin ja matkustaa junalla pääkaupungista teatteri-iltamaan, junalla menee pääkaupunkiseudulta alle puolitoista tuntia ja samana iltana pääsee jo takaisin.
Toinen hyvä näytelmä oli tänään Kaarina-teatterissa, jossa oli teatterin 35-vuotisjuhlanäytelmänä Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Oma ylpeys ja ennakkoluulot karisivat, sillä ennakkoluulot pönöttävästä pukuposeerauksesta ja jäykästä avioliittoasioiden sumplimisesta peribrittiläiseen tyyliin haihtuivat räväkkään ja lennokkaasti irroittelevaan tyyliin, joka välillä heittäytyi täysillä komedian ja satiirin puolelle ja välillä muisti pääparin romanssiakin melodramaattisesti, pilke silmäkulmassa. Yhteen kohtaukseen oli haettu minusta inspiraatiota jopa Airplane!-komediaklassikon (Hei, me lennetään!) legendaarisesta lentotornin päihdeongelmaisesta johtajasta, ja tämäntapaista tulkintaa en todellakaan odottanut Austen-sovitukselta. Väliaikoineen näytelmän kesto venyi vähän yli kolmeen tuntiin, mutta se vierähti nopeasti.
Loistavaa ja antaumuksellista työtä tehdään lukuisissa Suomen ns. harrastajateattereissa, jotka eivät nauti kunnan kuukausipalkkaa eivätkä pysyviä tukia, ja joiden on kerta toisensa jälkeen lunastettava olemassaolonsa omalla työllään ja kyvyllä vetää yleisöä riittävästi katsomoihin. Ylpeys ja ennakkoluulo on ainakin sitä tehnyt hyvin, loppuvuoden jokainen näytös on loppuunmyyty ellei lisänäytöksiä vielä saada.
Ei sikäli, että kaupunginteattereissakaan vikaa olisi, niillä kun on rahkeita tehdä esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -näytelmän kaltaisia mahtavia ja jättimäisiä tuotantoja. Silti pienempien teatteriporukoiden kekseliäisyys, innostuneisuus ja luovuus jaksavat hyvin usein yllättää positiivisesti.
