Pari vuotta sitten olin viikon mittaisella työmatkalla Kanadassa, New Brunswickin osavaltiossa, pienessä kyläpahasessa nimeltään Edmundston. Eräs ilta lähdin etsiskelemään jotain ruokapaikkaa, ja pyöriessäni 30 asteen pakkasessa vuokra-autolla pitkin pikkukylän sivukujia ja havaitessani niiden vähäistenkin kaupungista löytyvien ruokapaikkojen olevan kiinni, ajoin pieneen ostoskeskukseen josta mainostettiin löytyvän Subway.
Ennen tilausta funtsin että miten esitän tilaukseni englannin ja pantomiimin sekoituksella, koska paikalliset osasivat useimmiten englannin sijasta ranskaa. Tilauksen vastaanotti kuitenkin nuori tympääntynen oloinen finninaama-jamppa, joka puhui englantia ihan hyvin. Leipää tehdessään ja sekava-aksenttista englantiani kuunneltuaan tämä jamppa sattui kysymään, mistä päin olen, ja vastatessani olevani Suomesta, tylsistyneeseen jamppaan heräsi pieni elonkipinä, ja hän kertoi tavatessaan Australiassa vaihdossa ollessaan kaksi tyttöä Suomesta jotka olivat ilmeisesti tehneet finninaamaan melko lähtemättömän vaikutuksen.
Jampan mielestä oli ihmeellistä, että Edmundstonissa törmää samasta maasta tulleeseen urpoon, mutta kertoessaan tyttöjen asustaneen kaupungissa nimeltä Espoo ja minun ilmoittaessani että minäpäs asun samassa kaupungissa leiväntekijän leuka loksahti lattiaan. Silmät suurina ja henkeään haukkoen poika tiedusteli, sattuisinko tuntemaan näitä tyttöjä, toisen nimi oli Kaarina Iso-Kallio ja toisen Marja Berg, he olivat syntyneet vuonna 1990, Kaarinalla oli vaaleat hiukset ja Marjalla ruskeat ja Kaarinan isä oli kuulemma joku semikuuluisa politiikko Suomessa.
No enhän mä nyt niitä saatana tuntenut, vittu Espoossa asuu hei kuitenkin joku 250 000 ihmistä, ollu koskaan kuullutkaan ton nimisistä tytöistä, Kaarina lisäksi varmaan vielä puhunut paskaa kuuluisasta faijastaan. Sanoin vaan sille hyperventiloivalle semi-franskille että tee nyt se mun leipä loppuun äläkä enää kysele mitään vitun tyhmää tai kusen tähän sun tiskilles.