Sorjonen: Muraalimurhat (2021). Toivoin elokuvan innoittavan katsomaan sarjaa, mutta niin ei käynyt. Ennen pitkää varmaankin saatan sen katsoa, mutta ei ole korkealla prioriteeteissa. Paljon kliseitä, sillain ei hyvällä tavalla toteutettuna. Veikkasin ohjaajan olevan musamies, mutta se onkin mainosohjaaja. Ei oikein mitään isompaa draamaa ja jännitystä rakentunut elokuvassa, tai yksittäisissä kohtauksissa. Juonen kuljetus ja kerronta kömpelöä. Olisi ollut eittämättä etua sarjan katsomisesta, mutta kyllä elokuvan pitää seistä omilla jaloillaan. Virtanen mumisee eksentrisenä nero-hahmona ja hyppii ruuduissaan. En saanut kaikesta elokuvan dialogista myöskään selvää. Kuulin kyllä, mutta ei mitään hajua, mitä sanottiin parissa avainrepliikissä.
Dear, Evan Hansen (2021). Moraalisesti ruma musikaali (oliko kirja lähteenä), jonka Broadway-versiota tähdittänyt pääosanäyttelijä Ben Platt näyttää juurikin ikäiseltään, eli kolmekymppiseltä, kun hahmon pitäisi olla teini-ikäinen. Jälkimmäinen ei toki itseä sinänsä haittaa, sillä pystyn katsomaan helposti sen ohi ja kuvittelemaan näkemäni olevan totta. Siitähän elokuvan katsomisessa on kysymys aina enemmän tai vähemmän.
Moraalikysymys sen sijaan... Alustetaan juonen lähtökohta, että sen saa selitettyä. Päähenkilö Evan Hansen on teini-ikäinen high school -opiskelija, joka kärsii sairaalloisesta ujoudesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta, minkä johdosta hänen on vaikea saada ystäviä ja puhua tuntemattomille. Eräs Evan Hansenin kanssaopiskelija tekee itsemurhan ja häneltä löydetään kirje/viesti, joka on osoitettu Evan Hansenille. Kuolleella opiskelijalla ei ollut myöskään ystäviä ja hän oli perheensäkin sisällä sulkeutunut tapaus, joten tämän vanhemmat olettavat Evanin olleen heidän kuolleen poikansa sydänystävä ja haluavat tietää; mitä he tekivät yhdessä, mistä he puhuivat, missä he tykkäsivät käydä jne. Todellisuudessa tuo kuolleelta pojalta löytynyt kirje on Evanin itselleen terapeuttisena harjoituksena kirjoittama kirje, jonka kuollut poika vain sieppasi ja piti itsellään.
Lisää moraalista sameutta tuovat peliin taloudelliset asemat. Evanin yksinhuoltajaperhe on köyhä ja kuolleen pojan perhe on rikas. Lisäksi Evan sattuu olemaan lätkässä juuri tuon kyseisen kuolleen pojan siskoon. Joten Evan ui valheilla osaksi heidän elämäänsä. En pidä siitä, että Evanin sairaalloinen ujous on pelkkä juonellinen väline. Rikkaat vanhemmat olettavat Evanin ja heidän poikansa olleen ystäviä, ja Evan ei saa sanaakaan sanotuksi. Ei kiellä, ei myönnä, ei sano mitään. Antaa vain asioiden edetä. Tuo nimenomaan sairaalloinen ujous on kehitetty ainoastaan tuota kohtausta varten, että sillä saadaan pidettyä Evan jollakin tavalla vielä sympaattisena ja pidettävänä hahmona noin rumasta valheesta huolimatta. En pidä siitä. Erityisesti kun Evan oikeastaan heti tämän jälkeen lähti vapaaehtoisesti syventämään valhettaan varsin vaivattomasti vailla tunnontuskia. Häntä on vaikea olla näkemättä hieman kavalana hahmona. Tästä olisi saanut todella hienon synkän ja puhuttelevan tarinan aikaiseksi kanadalaisen White Lien hengessä, jos käsikirjoittavat olisivat vain kunnolla hyväksyneet ja myöntäneet Evanin teon synkkyyden. Antisankarista, tai pahiksesta, on mahdollista pitää siinä missä "hyviksestäkin". Tai ainakin vähintäänkin ymmärtää hänen tekojaan ja sympatisoida, jopa empatisoida. Ei se ole este. Myöskään musikaali genrenä ei ole este synkille ja raskaille asioille, joita käsitellään muutenkin kuin pinnallisesti.
Koko korttitalo käsikirjoituksen osalta vielä romahtaa kaikkien puolesta taistelevan Alannan epäjohdonmukaiseen tekoon, koska se on jälleen helppo juoniväline ja oikotie, jolla tätä tarinaa viedään kohti loppuhuipennusta. Elokuvan pitäisi kertoa nuorten mielenterveysongelmista mm., mutta tämä näyttäytyy tahattomasti pinnallisena tarinana itsekkäistä ihmisistä.
Syke: Hätätila (2021). En ole katsonut sarjaa. Mukulana katsoin Teho-osastoa, sekä George Clooneyta, ja siitä sain loppuelämän annoksen lääkäridraamoja. Kuinka erilaisia eri lääkärisarjat nyt voivat lopulta olla? Elokuva oli jännä, ei ehkä järin laadukas, mutta ihan jännää ja passelia viihdettä. Hämmensi vain nuo muutamat kohtaukset, jossa lääkäri/hoitajahahmot käyttäytyivät jumalan tavoin. Neliraajahalvautunut ja loppu. Mistä he tietävät, ettei ensin mainittu kärsinyt jostain masennuksesta. Mitä on tapahtunut Hippokrateen valalle? Mutta Krista Kosonen on ihana ja mukava nähdä, että suomalaisen komedian kulmakivi, eli tyhmät ja avuttomat esimiehet, jatkavat voittokulkuaan nykyaikanakin. Ihan mukava ja helpporuokainen sarja isoja tunteita. Ei ole vaikea nähdä, miksi sarja on vissiin ihan suosittu. Hetkittäin paistoi läpi tietty "sunnuntaidraaman" lämpeys noista ihmissuhteista, vaikka elokuva olikin hieman tummasävyinen ja dramaattinen.
Hytti no.6 (2021). Aika hemmetin hyvä elokuva. Sulattelen vielä, mutta vuoden parhaiden joukossa tässä kohtaa. Mustaa komediaa, venäläistä sielunmaisemaa ja junamatkailua, sekä hieno sisäinen herääminen/kypsyminen päähahmolle matkan päätteeksi. Hetken jo epäilin, että pitääkö todeta matkan olleen tärkeämpi määränpäätä, mutta kyllä se sieltä huipentui nätisti ja hillitysti. Pari kertaa sai silmiä räpytellä kostumisen estämiseksi.