Musta Nuoli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Suosittelen kyllä katsomaan Rocky Balboankin. Erittäin onnistunut elokuva, joka päättää tyylillä ja hienosti Rocky Balboan elämäntarinan ja vie vanhentuneen nyrkkeilijän elämänkaaren paikoin hyvinkin koskettavalla tavalla päätökseensä. Siitä on tietysti apua jos olet nähnyt muitakin Rocky-elokuvia, mutta se ei ole tarpeen eikä näihin elokuviin puututa kuin välähdyksenomaisesti. Lähinnä se on hyvä tietää, että Rocky II:ssa Rockyllehan syntyi poika, joka on Rocky Balboassa kasvanut aikuiseksi ja vieraantunut isästään.
Minulle Rocky Balboa oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Erittäin toimiva ja liikuttava päätös Rocky-hahmon monikymmenvuotiselle saagalle, jossa ikä on saavuttanut Rockyn mutta hänellä on vielä kerran jotain annettavaa ja jotain todistettavaa itselleen. Elokuvan keskeisin teema on itsensä ylittäminen, sovinnon tekeminen menneisyyden kanssa ja sen käsittäminen, että olennaisinta on mennä kehässäkin loppuun asti ja taistella itseään vastaan, ei niinkään voittaa keinolla millä hyvänsä.
Stallonen roolisuoritus on mainio, elokuvateatterissa muutamat kohtaukset saivat lähes silmäkulmat kosteiksi kun teoksessa viitataan Rockyn vaimoon, joka on jo kuollut ennen elokuvan alkua.
Vietin yhden jouluaattoillan siten, että Rocky Balboan innostamana ostin aiemmat viisi Rockya sisältäneen boksin ja katsoin ne kaikki putkeen, osan leffoista (kuten melko kehnon Rocky V:n) ensimmäistä kertaa. Osa elokuvista oli hyviä, osa keskinkertaisia, osa yliampuvan mahtipontisia mutta viihteellisiä ja osa kehnompia, mutta yhtä kaikki ne muodostivat oman kokonaisuutensa. Tämän sitten kruunasin katsomalla joulupäivänä Rocky Balboan DVD-levyltä uudestaan nyt kun vanhat Rockyt olivat mielessä. Rocky Balboa vaikutti tämän jälkeen vieläkin paremmalta.
Yksi ihminen putosi helikopterista puolivahingossa ensimmäisessä Rambossa. Analyysisi Rambosta on varsin osuva kauttaaltaan, ja elokuva on aivan erilainen kuin myöhemmät Rambot.
Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että vaikka pidän ensimmäistä Ramboa mestariteoksena ja erinomaisena veteraanien Post-traumatic Stress Disorder -ongelmia kuvaavana ja sodanvastaisena teoksena, niin nautin myös melkoisesti myöhemmistä Ramboista vaikka niiden linjaukset ovat hyvin erilaisia ja ne ovat puhtaampaa ja viihteellisempää action-räiskintää.
Rambo II on puhtaan reaganilainen räiskintäelokuva, jossa kuitenkin sen verran annetaan kritiikkiä poliitikoille ja erilaisille byrokraateille, että Rambo petetään CIA-nilkin toimesta ja vaikka vietnamilaiset vankileirin johtajat ovat ikäviä ihmisiä, niin vielä ikävämpiä ovat amerikkalaiset byrokraatit, jotka ovat hyvin tienneet, että amerikkalaisia on vielä vankeina eivätkä edes halua pelastustehtävän onnistuvan. Eli halutessaan kakkos-Rambostakin voi löytää kriittisiä soraääniä samalla kun voi nauttia Rambon menosta.
Rambo III:n arvot ovat sen sijaan puhtaasti camp-arvoja alusta loppuun. Nykypäivän valossa on ironista, että elokuva on omistettu urheille taleban-sotureille ja heidän taistelulleen - tuolloinhan Afganistania miehittivät vielä pahat neukut, eivät "hyvät" amerikkalaiset. Elokuvan väkivallasta voi nauttia samalla tavalla kuin Maantiekiitäjä-animaatioiden ja Tom & Jerry -piiirrettyjen väkivallasta, eli se on niin yliampuvaa, että sille ei voi kuin nauraa Rambon irrotessa kaikesta todellisuudesta. Mieshän pistää kouluttajansa kanssa kaksistaan päihin kokonaiselle neuvostoarmeijalle.
John Rambo eli neljäs Rambo sen sijaan on hyvinkin erilainen tapaus, ja henkisesti paluu juurille. Rambo on kyllästynyt sotaan, ihmisten väkivaltaan ja konflikteihin ja elelee rauhassa Aasiassa, mutta väkivalta ja sodan kokemukset ovat hänen sisällään. Elokuva ottaa erittäin vahvasti kantaa Myanmarin eli Burman alueen kammottavaan tilanteeseen ja vuosikymmeniä jatkuneeseen inhimilliseen katastrofiin, ja kuuleman mukaan Burman vapaustaistelijat ovat ottaneetkin elokuvan omakseen.
Elokuvassa on monia hyvin raakoja ja julmia kohtauksia siitä, miten Myanmarin armeija kohtelee siviilejä, mutta nämä kohtaukset eivät ole valitettavasti kovin fiktiivisiä. Osa elokuvan alun uutisfilmipätkistä onkin aitoja, samoin monet elokuvan aikaiset teot. Osa on tietysti dramatisoitu, ja pikkupojista pitävä komendantti on tehty tarkoituksella niin iljettäväksi hahmoksi, että sitä oikein odottaa Rambon hänet tappavan. Tämän takia myös lopun äärimmäisen verinen huipentuma tulee puhdistavana katarsiksena, kun Rambo niittaa konekiväärillä burmalaiset sadistiperkeleet halki, poikki ja pinoon niin että raajat ja torsot vain lentelevät ympäriinsä.
Neljäs Rambo on nihilistisempi ja kyynisempi, ja Rambo on kuin sodan jumalan ruumiillistuma, barbaarinen arkkityyppi joka lopultakin jää jäljelle kun sivistyksen pintakerros kuoritaan ihmisyydestä pois. Elokuvan kuvaavimpia ja osuvimpia kohtauksia on se, kun aiemmin ääripasifismin nimeen vannonut kristitty lähetyssaarnaaja tappaa hyökkääjän hakkaamalla tätä kivellä. Kauhistuneen näköinen saarnamies ymmärtää samalla jotain olennaista ihmisyydestä ja katsoo ylös kukkulalle, jossa ilmeetön Rambo seisoo kuin ikitammi. Myös neljäs Rambo oli kohdallani yksi vuoden parhaista elokuvista.
Minä pidän muutenkin 80-luvun toimintaelokuvista ja niiden rehellisestä arvomaailmasta, jota en sinänsä aina allekirjoita, mutta jota ei ainakaan pätkääkään peitellä eikä kaunistella. Helkkarinmoistahan vahvimman laki -pullistelua ja machoiluahan ne ovat, mutta siinä on jotain arkaaisen puhdasta ja yliampuvuudessaan suorastaan kaunista eskapismia.