Shine a Light
Käväsin katsomassa tuon mestariohjaaja Martin Scorsesen ohjaaman elokuvan Shine a light, tai oikeastaanhan kyseessä on konserttitaltiointi ehkäpä maailman legendaarisimman rock'n roll bändin The Rolling Stonesin (kahdesta) keikasta, johon oli hieman lisätty vanhoja haastatteluja ja muita arkistoista löytyneitä lyhyitä pätkiä. Itse suurena rollarifanina pidin kovastikin tuosta pätkästä, mutta epäilisin ettei tavalliset tallaajat tuosta ihan yhtä paljoa innostu. Toivon kylläkin että moni varsinkin näistä nuorista jampoista ja pissiksistä kävisi tuon katsomassa, sen verran historiallinen bändi kun on kyseessä.
Itse en etukäteen ottanut selvää biisilistasta, joten se tuli minulle yllätyksenä, kuten taisi tulla pätkän ohjaajallekin. Varsinkin keikan alkupuolella soitettiin monia hieman vähemmän tunnettuja kappaleita, mutta ne toimi suht hyvin. Mun mielestä kenenkään on aivan turha valittaa että olisi halunnut kuulla juuri sen tai sen oman suosikkibiisinsä. Rollareilla kun on uskomaton määrä hittejä ja hyviä biisejä, niin ei kaikki hitit tai jokaisen omat suosikkibiisinsä mahdu yhteen keikkaan, se on selvä asia. Mutta siis settilista oli hyvä. Vierailevat muusikot onnistuivat hyvin, ja vaikka olivatkin suht erilaisia, niin sopivat kuitenkin kokonaisuuteen erittäin hyvin. Rollarit kun soittivat tuttuun tapaan sekä bluesia että myös countrya. "Disco" -tyylisiä biisejä ei muistaakseni kuultu, eikä siten mukana ollut isompaa flirttiä tai mitään varpaiden nuoleskeluakaan, mikä oli mielestäni hyvä asia bändin ja muusiikin ollessa pääosissa. Tai noh, keimailihan Jagger hieman sen Christina Aguileran kanssa, mutta siis kuitenkin.
Rollarit ovat varmasti kiertäneet maailman isoimmat stadionit ja saaneet ennätysyleisöt, mutta tällainen rock'n roll bändi sopii mielestäni parhaiten pieneen "teatteriin", jollaisessa tämäkin keikka oli. Plussat siitä. Yleisössä tosin taisi olla enimmäkseen jotain hemmetin presidenttejä sekä muutenkin vaan rikkaiden muksuja, joten se tietenkin hieman näkyi. Yleensä Rollareiden ja muidenkin isojen bändien keikoilla suurilla ja erikoisilla lavasteilla, screenillä näkyvillä animaatioilla yms, ja valojen kanssa kikkailemalla saadaan aikaan hieno show, mutta mun mielestä tässä pätkässä oli hyvää, että itse bändi oli pääosassa kaiken muun humpuukin sijaan. Plussat siitäkin. Scorsesen ohjauksesta ei oikein osaa sanoa mitään.
Taisi olla juuri sopiva aika tehdä rollareista tällainen dokumentti. Äijät kun jaksoivat vielä painaa kovaa, vaikka loppu näyttäis olevan lähellä. Tämän käsitin olevan myös elokuvan tarkoitus. Mick oli (tuttuun tapaan) yllättävän energinen ja Keith oli Keith, mietin että pääseeköhän se edes omin avuin lavalta pois. Ikä tietenkin näkyi, mutta Keith oli aivan uskomaton, mutta toisaalta ihan vaan oma itsensä. Mutta se oli jotain sanoin kuvaamatonta. Kyllä mulla monta kertaa nousi karvat pystyyn ja tuli kylmät väreet, pari tippaakin tais silmästä valua, pakko tunnustaa. On jännää katsoa rokkikonserttia isossa salissa isolta screeniltä. Aion kyllä mennä vielä uudestaankin katsomaan tämän saman pätkän, ensi kerralla vaan eturiviin.