Gone in 60 Secondsin uusintaversio (2000) on yksi minun guilty pleasure -pätkistäni. Kaksi kertaa nähty teatterissakin jopa. Elokuva, jossa kaikki on mahdollisimman epäaitoa, epärealistista, muovista ja teennäistä hahmoista juoneen, mutta jotenkin kaiken tämän hässäkän ympärille onnistutaan luomaan jonkinlaista koukuttavaa epätoivon tunnelmaa. Lähtökohtaisesti pienikin epätoivon tunne on yksi hienoimmista tunteista, joita elokuva voi aiheuttaa katsojassaan. Siinä laitetaan miehet ja naiset pärjäämään tosissaan.
Mutta ainoa tällainen elokuvallinen arvo lopulta on kaiketi varmaan autot ja kaikki mitä niillä saadaan aikaiseksi. Hienoja kaaroja ja vauhdikasta meininkiä piisaa, eikä oikeastaan yhtään pöllömmin kuvattuna, kun kokoajan tapahtuu jotain. Dominic Sena on ohjannut erittäin pätevästi äärimmilleen laskelmoitua kiiltokuvatoimintaa ja Nicolas Cagekin vanhan liiton meiningin mukaan ajaa itse paljon autoja.
Juonihan tässä ei kestä päivänvaloa laisinkaan. Kun autovaraspikkuveli törppöilee autodiilin pieleen ja autovarasisoveljen on tultava pelastamaan häntä, niin olisivat nyt vieneet pikkuveljen johonkin toiselle puolen maata turvaan siksi aikaa kun diilin solminut gangsteri hoidetaan jotenkin vaarattomaksi. Toki näin ei voitu heti tehdä, koska pitäähän elokuvan kestää nyt kauemmin kuin vartin. Tuossa jo se laskelmointi pettää ja teennäisyys astuu isolla kädellä kuvaan. Lopussa tämä pahis sitten aika vaatimattomin keinoin hoidetaan vaarattomaksi, mikä osoittaa elokuvan kirjoittamisen laiskuuden. Mutta tällaistahan se näiden leffojen kanssa vähän on... ei kannata kaivella syvemmältä :)
Täydellisen viihdyttävä viihde-elokuva hölmöydestään huolimatta tai juuri siksi. 5/5.