Paras elokuva: Everything Everywhere All At Once
Scifi-komedia Everything (lyhennän nimiä) oli kunnianhimoinen ja erilainen elokuva. Siinä oli aika paljon tavaraa ja ei-täysin-tyydyttävästi nivoutuvia teemoja ahdettu samaan pakettiin. En tiedä olisiko tämä ollut parasta katsoa ensimmäisellä kerralla yrittämättä ymmärtää, mitä se haluaa sanoa ja antanut tunteen viedä. Kahdenkaan katsomiskerran jälkeen en ole suoranaisesti syttynyt elokuvalle, vaikka se parani ensimmäisestä.
Mutta melkoinen matka kesäelokuvasta ja haastajasta 11 ehdokkuutta keränneeksi ennakkosuosikiksi, joka todennäköisesti voittaa Parhaan elokuvan pystin. Everythingin sydämellisyys ja kekseliäisyys tuntuu valloittaneen yleisön lisäksi myös akatemian jäsenet, vaikka siellä on olemassa vastarintaa, jota Everythingin massiivinen suosio kummastuttaa. Keskimääräisesti paras elokuva voittaa ja anonyymien äänestäjien kommenttien perusteella on melkoista ala-astetason taktikointia lapuilla, joten teoriassa jotain yllättävääkin voi kenties tapahtua.
Banshees of Inisherin on lähimain täydellinen pieni elokuva, jossa aika, paikka, hahmot ja teot nivoutuvat kauniin saumattomasti isoksi kokonaisuudeksi - jossa ystävyyden loppu heijastelee mantereella käytävää sisällissotaa. Se on hauska, syvällinen ja näyttelijät ovat huippuvedossa. Ehkä se sen söötti pienuus ja kesy melankolisuus on myös sen heikkous. Siis ettei se tunnu isolta, painavalta ja näyttävältä Parhaalta elokuvalta siinä mielessä, mitä ehkä voittajilta alitajuisesti on totuttu odottamaan.
All Quiet on the Western Front nousi yhtäkkiä esiin myös jonkinlaiseksi mustaksi hevoseksi. Se dominoi Baftoissa laittaen monia Oscar-kategorioita aika kiharaiseksi. Ehdokkuuksista voi laskea, että leffalla on paljon suosiota takanaan.
Taloudellisesti woke (nimettömät pahikset) Top Gun: Maverick oli aika täydellistä massaviihdettä, joka onnistui täysin tavoitteissaan. Se on jo voittaja lipputuloillaan ja tällä ehdokkuudella. Top Gunilla ei ole yhtään ehdokkuutta näyttely- tai ohjaajapuolella, joten ei pitäisi olla mahdollisuuksia voittoon, vaikka jotkut elokuvasta tuntuvat pitävän hyvinkin vahvasti. Akatemia on tuntunut muuttuneen viime vuosina paitsi poliittisemmaksi niin myös kaupallisemmaksi.
Amadeuksesta ammentava Elvis on visuaalisen eksessiivisyyden taidonnäyte hyvässä ja pahassa, mutta äänestäjien joukosta tuntuu löytyvän paljon ystäviä. James Cameron taas kulkee Avatar The Way of the Waterilla jälleen erikoistehosteteknologian kehityksen etulinjassa, mitä hän on tehnyt jo Abyssista ja siitä kalterien läpi (?) menevästä vesimiehestä saakka, joka aikanaan nostatti kulmakarvoja ja herätti ihailua. Sen suorittamista varten piti hakea rajan toiselta puolelta kanadalaisvahvistus "Spaz" Williams, joka sittemmin toimi mm. Terminator 2:ssa ja Jurassic Parkissa. Eli sellaisissa pienissä uraa uurtavissa indie-elokuvissa, jotka veivät vfx-alaa eteenpäin harppauksittain.
Yllättäen Tar (ja Blanchett) ja The Fabelmans (sekä Spielberg) ovat tuntuneet saavan paljon vihaa päälleen noiden anonyymien äänestäjien suilla, vaikka jossain kohtaa näytti siltä, että Fabelmans voi olla hyvinkin vahvasti ehdolla voittoon.
Satiiri Triangle of Sadness ja teatterimateriaaliin pohjautuva Women Talking täydentävät ehdokaslistan.
Paras ohjaaja: Danielsit, Everything Everywhere All At Once
Danielsit ohjasivat kaiken irti idioottimaisen kunnianhimoisesta materiaalista onnistuen hämmentävän hyvin lopputuloksensa kanssa. Elokuvan emotionaalinen huipennus saavutetaan kahdella liikkumattomalla ja puhumattomalla kivellä, sekä tekstityksillä. Elokuva on muutenkin kuin elokuvallinen tornado hyödyntäen lähes kaikkea mahdollista, mitä elokuvantekemiseen voi kuulua. Danielit voittivat ohjaajien killan pystin, mikä on 17/20 johtanut myös Oscar-pystiin - olkoonkin, että nuo poikkeukset ovat viime vuosilta.
Mutta kun ei ole oikein vahvaa haastajaa. Spielberg kerännee joitain traditionalistien ääniä, mutta hän aloitti kampanjointinsa aika myöhään ja omaa yllättävän paljon vihaajia. Joidenkin mukaan elokuva kertoo valkoisen miehen etuoikeudesta. Että jonkun elämän kivuliain hetki on ollut vanhempien avioero, josta korvaukseksi isi on ostanut laadukkaan videokameran ja tuliterät editointivälineet. No voihan sen riittävän katkerasti maailmaa katsoen noinkin nähdä. Todd Field kerännee myös ääniä, mutta hänen elokuvansa on aika taiteellinen akatemian massan makuun oletettavasti. Martin McDonaghin tilaa antava vähäeleinen ohjaus tuntuu jääneen aika aliarvostetuksi kaikkien muiden osastojen tykittäessä niin näyttävästi Bansheesissa.
Paras näyttelijä: Austin Butler
Jokainen näyttelijä on ehdolla kategoriassa ensimmäistä kertaa. Muut ehdokkaat ovat Paul Mescal ja Bill Nighy, jota olen pitänyt joskus kymmenen vuotta sitten ylinäyttelevänä vanhana pappana, jonka parhaat suoritukset ovat takanapäin. Mutta hänen hiljaisen arvokas suorituksensa Livingissä oli kerrassaan kaunista.
Vaikka itse kuulun joukkoon, joka ei Elviksestä pitänyt Baz Luhrmannin tehdessä parhaansa sabotoidakseen omaa elokuvaansa, niin silti on mahdotonta vähätellä Austin Butlerin suoritusta nimikkoroolissa - josta hänen tuntuu olevan hankala päästä irti haastatteluiden perusteella. Butler hyppäsi yhden maailman tunnistetuimman ikonin saappaisiin ja elehti, puhui ja jopa lauloi pitkälti kuin Elvis. Tämä on hyvin tasainen kategoria, jonka voittaessaan Butler olisi 31-vuotiaana yksi nuorimmista. Tässä on tavallisesti arvostettu vähän jo kokeneempia näyttelijöitä, mutta Elviksellä on laajaa suosiota äänestäjien keskuudessa.
Brendan Fraserin luontainen poikamainen viattomuus ja ne lävistävän sympaattiset silmät, jotka loivat poikkeuksellisen haavoittuvan henkilön olivat The Whalen tärkein elementti. Vietämme koko elokuvan hahmon seurassa ja näemme maailman uudenlaisesta näkökulmasta. Roolissa ja elokuvassa on ehkä tiettyä Oscar-syötin aromia, mutta elokuva hahmoineen on pohjimmiltaan poikkeuksellisen inhimillinen. Harvemmin sitä itkee elokuvissa täysin hallitsemattomasti vollottaen ääneen, joten onneksi ne lopputekstit tulivat heti perään, vaikka ne leikkasivatkin sen tunteen ikään kuin poikki aiheuttaen hämmennystä.
Whalen päähahmo näkee itsensä inhottavana, mutta samaan aikaan on valmis näkemään tyttärensä aina hyvänä huolimatta tämän julmuudesta. Siinä tytössä ei tule ilmi mitään pidettävää kunnes vasta lopussa tyttö ottaa ensimmäisen askeleen kohti muutosta, kun hän viimeinkin näkee isänsä tämän toiseudelta. Fraser voitti SAG:n ja Butler Baftan, joten Fraser lienee pieni suosikki tässä kahden hepan kisassa. Tuskin olen ainoa, joka haluaisi nähdä sen voittopuheen. Maskeerauspysti näyttänee gaalassa suuntaa, että kumpi kaksikosta tämän pokkaa.
Saa nähdä kuoriutuuko Viidakon Ykästä keski-ikäisenä vielä miten juhlittu näyttelijä ja miten ura tästä jatkuu, mutta hän ehdottomasti yrittää kaikkien vaikeuksien jälkeen ja oikein roolitettuna nuo em. elementit ovat edelleenkin silkkaa kultaa. Darren Aronofskyhan aiemmin paikkasi Mickey Rourken uran väliaikaisesti The Wrestlerillä.
Colin Farrell aloitti viime kesänä isona suosikkina voittaen mm. Venetsiassa Fraserin, mutta matka on ollut pitkä ja Farrell on hyytynyt. Kenties siinä irlantilaisessa roolihahmossa on vähän liikaa Colin Farrellia. Martin McDonaghin dialogi laulaa kauniisti näyttelijöidensä suussa ja Farrell tekee hölmöstä hahmosta rikkaan kolmiulotteisen ihmisen. Vähän epäreilua, ettei Farrellilla taida olla mitään mahdollisuutta voittaa. Hän ansaitsisi jotain.
Paras näyttelijätär: Michelle Yeoh, Everything Everywhere All At Once
Michelle Yeohin oli oltava hullun ja lennokkaan elokuvan jalat maassa oleva tunteellinen keskus, ja hänellä oli paljon näyteltävää roolissaan. Olen hieman yllättynyt, että hän kykeni tekemään kaiken niinkin koskettavasti. Viimeinkin yksi alan aliarvostetuimmista legendoista on saanut ansaitsemansa huomion. En ole koskaan ymmärtänyt, miten Michelle Yeohista ei puhuta Jackie Chanin, Jet Lin ja muiden kanssa samoissa lauseissa. Elokuva ja roolihan oli alunperin Jackie Chanille tehty, mutta Jackie Chan kieltäytyi ja taisi suositella Michellea. Yeoh on elokuvan kasvot, joten mikäli Everything aikoo tyhjentää pöydän, niin eiköhän Yeohkin siinä rytäkässä korjaa itselleen palkinnon.
Cate Blanchett on voittanut sitä ja tätä tällä sesongilla, mutta tässä kategoriassa on nähty melko paljonkin yllätyksiä - lisätiedot Glenn Closelta. Blanchettille on kehkeytynyt maine teknisen kylmänä näyttelijänä. Johtuuko se sitten osin Blanchettin mausta Tarrin kaltaisiin prestige-elokuviin, jossa kamera seuraa kylmästi etäältä päähahmoaan sekoittaen ja katsojalle jää paljon purettavaa, kun elokuvassa on kyse ristiriitaisista näkökulmista. Eli siitä miten Blanchettin Tar näkee itsensä vs. millaisena hän näyttäytyy muille.
Yeoh on kerännyt loppusuoralla Hollywoodissa lämpöä sen verran taakseen, että tämä taitaa olla hänen heiniään, vaikka Blanchett tätä johti lähes maaliviivalle saakka. Onko oikeasti niin, että tässä kategoriassa edellisen kerran voitti vähemmistöön kuuluva nainen, kun Halle Berry voitti joskus millenniumin vaihteessa... Kaikki tiedämme, minkä biisin Jukka Jalonen tässä kohtaa soittaisi. Kun aika on.
Viola Davisille jaksamisia kotiin. Sulla menee ihan hyvin. Ei tarvitse valittaa. Viisi parasta valittiin. Kyllä tuo akatemia on kuitenkin osoittanut sen halunsa olla inklusiivinen ja tasa-arvoinen. Ei vain riittänyt tällä kertaa.
Paras miessivuosa: Ke Huy Quan, Everything Everywhere All At Once
Puhtaasti paperilla minun pitäisi vihata Gleesonin roolihahmoa. Jätkä pistää kaveriinsa julmasti välit poikki, ei sano syytä ja sitten välttelee aggressiivisesti tämän seuraa. Silti jotenkin katsoja pitää molemmista päähahmoista yhtä paljon nähden Gleesonin hahmon näkökulman erittäin ymmärrettävänä. Eikä missään kohtaa hahmolle kerjätä sympatiaa. On melko uskomatonta, miten lopputulos voi olla tuo ja se on paljolti näyttelijän taidon sekä sisäisen pidettävyyden ansiota. McDonaghin käsikirjoitus ei ole päästänyt näyttelijää helpolla.
Ke Huy Quan; pieni lapsi Indiana Jones ja Tuomion Temppelistä katosi neljäksi vuosikymmeneksi kartalta luullen itsekin uransa olevan paketissa ja nyt hän on Oscar-ehdokkaana. Tai siis käytännössä voittaja. Yksi kaikkien aikojen comebackeja, ja hän on tarjonnut pitkin palkintogaaloja hienoja puheita tästä toisesta mahdollisuudestaan. Hänelläkin paljon näyteltävää elokuvassa aloittaen elokuvan hiljaisena kynnysmattona, joka rakastaa vaimoaan, mutta jolta ei saa näkyvää vastarakkautta kehittyen aina itsevarmaksi romanttiseksi miespääosaksi sekä toimintasankariksi.
Paras naissivuosa: Kerry Condon, Banshees of Inisherin
Angela Bassett on ensimmäinen Marvel-elokuvasta ehdokkuuden pokannut näyttelijä. Hänen ensimmäisestä ehdokkuudestaan on 30 vuotta, joten hänen tähtensä on säilynyt huipulla pitkään alan muutoksista huolimatta. Voitto oli ennakkonarratiivissa soviteltu Bassettin olkapäille, mutta nyt kun on alkanut tulla palkintogaaloja, jossa äänestäjinä alkaa olla samankaltaista alan massaa kuin Oscareissa, niin Kerry Condon ja Jamie Lee Curtis ovat ilmoittautuneet mukaan harvinaisen tasaiseen kolmen hevosen kisaan.
Condon tekee loistavia roolisuorituksia täynnä olevassa Bansheessa ehkä sen kaikkein kovimman suorituksen, joten sitä kautta toivoisi etteivät hän ja Banshees joutuisi lähtemään gaalasta kotiin tyhjin käsin. Jamie Lee Curtis taas voitti näyttelijöiden killan pystin, jonka voittaja on voittanut myös Oscarin vuodesta 2010 saakka yhtä kertaa lukuunottamatta aina. Curtisin ääniä voi kuitenkin syödä samasta elokuvasta ehdokkana oleva Stephanie Hsu, mutta Curtis on kerännyt paljon rakkautta kannustaessaan kanssanäyttelijöitään sekä elokuvaa välittämättä niinkään omasta menestyksestään.
Mutta jotenkin mahanpohjassa on tunne, että Bassett ei ole sanonut viimeistä sanaansa ja saattaa hyvinkin nousta lavalle noutamaan palkinnon. Tasaista on ja minulla kävi kaikki kolme nimeä veikkauslapulla. Ja nyt pelkään, että olen valinnut sen epätodennäköisimmän kolmikosta henkilökohtaisen toiveen perusteella.
Sovitettu käsikirjoitus: Women Talking
Tämä on yllättävän heikko kategoria, vaikka se sisältääkin Nobel-voittajan Kazuo Ishiguron muodossa, joka oli adaptoimassa Ikirua Livingiksi. Sarah Polleyn Women Talking voitti käsikirjoittajien pystin, joten se on ennakkosuosikki. Länsirintama on haastaja, jonka on voitettava tämä pysti omatakseen edes teoreettiset mahdollisuudet haastaa Parhaasta elokuvasta. Living on elokuvana on fyysisesti pieni ja hienoeleinen, mutta henkisesti suuri.
Alkuperäinen käsikirjoitus: Everything Everywhere All At Once
Jos painotetaan sanaa alkuperäinen, niin Everywhere on vahvoilla. Katsoin alkuperäisen Avatarin viime vuonna ja osasin vasta silloin kunnolla arvostaa, ettei se perustu mihinkään olemassa olevaan aiempaan materiaaliin. Nykymaailmassa kun alkuperäisideat tuntuvat olevan katoava - tai ehkä pikemminkin markkinoinnin kautta ahdinkoon työnnetty - luonnonvara. Koska olemassa olevaa IP:tä nyt vain on helpompi markkinoida. Yleensä polku kohti Parasta elokuvaa kulkee kässärivoiton kautta ja Everywhere voitti käsikirjoittajien killan pystin. Mutta sen pahin kilpailija ei ollut siellä ehdolla muotoseikkojen vuoksi, mikä tekee tästäkin kategoriasta mielenkiintoisen.
Banshees of Inisherin on ihan opetuskirjakamaa, miten kirjoittaa lähimain täydellinen käsikirjoitus. Se herätti henkeen kokonaisen pienen maailman hahmoineen, joilla kaikilla on kouriintuntuva historia ja kaari. Se balansoi täydellisesti komedian ja tragedian siivittäen kaikki neljä avainnäyttelijäänsä Oscar-ehdokkuuksiin, eli kaikki mahdolliset käytännössä. Jopa Jenny-aasi oli huippuvedossa. Valitettavasti Everywhere voitti kässärikillan pystin, joten jotenkin Martin McDonaghin uran paras käsikirjoitus saattaa jäädä ilman Oscaria. Mitä hemmettiä? Viime vuonna vedin kässäreissä yhden väärin, kun seurasin omaa mielipidettäni liian vahvasti, joten siitä haavoittuneena rustasin Everywheren kupongille. Toki eiköhän tänä vuonna mene enemmän veikkauksia väärin, kun on tasaisempaa. Ei ainakaan jää mikään yksittäinen kummittelemaan.
Paras animaatio: Guillermo del Toron Pinokkio
Guillermo del Toro on parasta mahdollista kampanjointia elokuvalle kuin elokuvalle. Monessa paikassa on ollut vastaavia lainauksia. Eräs äänestäjä kertoi pitäneensä Shape of Waterista, mutta kun hän kuuli del Toron puhumassa siitä, niin sen jälkeen hän rakasti Shape of Wateria. Siksi Nightmare Alley ylsi viime vuonna jopa Parhaan elokuvan ehdokkuuteen, vaikka sen ei siellä olisi pitänyt olla.
Itse kun katsoin Pinokkiota, niin ihmettelin itsekseni: "tämänhän piti olla stop-motion -elokuva?" Meinaan kun kamera leijui siellä ympäristössä deltoromaisesti ja elokuva oli järkyttävän iso sekä taitavasti animoitu. Minkä ohella kyseessä on myös yksi kuluneimmista ja filmatisoiduimmista tarinoista, johon niin vain löydettiin raikas näkökulma ja myös uutta tarinaa keskittymällä mm. Geppettoon ennen Pinokkiota. Vuosikymmenten tuotantohelvetistä Oscar-voittajaksi.
Eikä tuolla edes ole yhtään vakavasti otettavaa haastajaa, vaikka Turning Red vekkuli tapaus olikin käsitellessään hellyttävästi ja kekseliäästi teinitytön seksuaalisuutta.
Ulkomainen elokuva: All Quiet On the Western Front
All Quiet on the Western Front on selvä tapaus näistä ehdokkaista, koska se nyt on Parhaan elokuvan ehdokkaana. Closen ensimmäinen puolisko oli kenties parasta elokuvaa mitä tällä sesongilla näin, kunnes se vaihtoi kyseenalaisesti suuntaa helpomman tien toivossa ja meni samalla moraalisesti kiusallisille vesille. Edellisessä ohjaajan elokuvassa päähahmo leikkasi peniksensä irti, joten Lukas Dhontilla on outo mieltymys tuollaisiin isoihin shokkeihin.
The Quiet Girl on hiljainen timantti, joka palkitsee kärsivällisen katsojan lopussa isosti. Jerzy Skolimowskin EO on kiva pikku tarina filmaattisesta aasista, joka näkee ihmisyyden monet kasvot ja erilaiset suhteet ihmisen sekä eläinten välillä sympaattisella reissullaan. Tänä vuonna olisi parhaalle eläinsuoritukselle voinut olla omakin kategoria kun Fabelmansissakin oli Chrystal-apina.
Paras kuvaus: James Friend, All Quiet on the Western Front
Elviksen kuvaaja Mandy Walker hakee ensimmäisenä naisena voittoa kategoriassa ja on lähellä. Länsirintaman James Friend lienee kuitenkin lievä ennakkosuosikki. Ihmeellisesti Tar ja Florian Hoffmeister eivät ole millään tavalla mukana. Ymmärtää sen toki siinä mielessä, että vaikka elokuva on yksi sesongin näteimpiä, niin se ei ollut sillä perinteisellä tavalla huomiota herättävän näyttävä.
Puvustus: Elvis
Muistaakseni Ruth Carter voitti aiemmasta Black Pantherista jo Oscarin, joten tuottaako tämä kombo toisenkin? Haastetta tarjoavat Babylon ja Elvis, jossa jälkimmäisessä historiallisia artefakteja - eli Elviksen pukuja - herätettiin uudelleen henkiin, minkä ohella konserttikohtauksissa oli melkoinen määrä ihmisiä puettavaksi. Catherine Martin on voittanut kahdesta aiemmasta Luhrmannin elokuvasta Moulin Rougesta ja Great Gatsbysta tämän saman pystin.
Dokumentti: Navalny
Navalny todennäköisesti vie ajankohtaisuudellaan ja muutenkin erinomainen dokkari, jonka olin sijoittanut jo vahvaksi voittajaehdokkaaksi kesällä/syksyllä kun dokkarin katsoin. All The Beauty and the Bloodshed on sekin vaikuttavasti tehty ja melko ainutlaatuinen henkilökuva kiehtovasta taiteilijasta. Räjähtävä rakkaustarina Fire of Love sisältää Navalnyin tavoin sellaista ainutlaatuista materiaalia, joka vetoaa varmasti katsojiin ja äänestäjiin.
Ihmettelen, miten Bad Axe ei yltänyt ehdokkaaksi. Siinä olisi ollut oma paras dokumenttini, joka niputti täydellisesti korona-ajan, sen paranoian ja Yhdysvaltain jakautumisen yhden kiehtovan perheen kokemusten kautta. Sen ohella myös Yhdysvaltain viimeisestä orjalaivasta kertova Descendant oli sekin harmittava yllätystippuminen omissa papereissa.
Lyhytdokumentti: The Elephant Whisperers
Stranger at the Gatea pidetään isonakin ennakkosuosikkina, mutta itse en sille jotenkin syttynyt ollenkaan, vaikka onkin eittämättä hieno tarina ja osoitus empatian voimasta. Haulout sisälsi yhden vuoden vahvimmista kohtauksista, kun venäläistutkija avasi aamulla syrjäisellä saarella olevan mökkinsä oven ja näky oli sellainen, ettei sitä tahtonut millään katsojana uskoa aidoksi. Dokkarin vika on vain se, että se on aika synkkä, kun se näyttää kouriintuntuvasti maapallon lämpenemisen seuraukset. Kategoriassa kun tunnutaan suosivan tavallisesti vähän optimistisempaa.
How Do You Measure a Year? jatkaa Jay Rosenblattin kekseliäitä aiheita. Hän on kuvannut tytärtään tämän jokaisena syntymäpäivänä 2-3 vuotiaasta saakka 18 ikävuoteen asti esittäen aina samat kysymykset. Kunpa vain olisi suunniteltu paremmin, kuten hän itsekin lopussa toteaa.
Mutta The Elephant Whisperers oli silti hyvän sakin ylivoimaisin omissa kirjoissani tuoden paljon mieleen Opettajana mustekala -dokkarivoittajan parin vuoden takaa.
Paras leikkaus: Everything Everywhere All At Once
Top Gun näytti alkuun vahvalta ehdokkaalta voittajaksi, mutta Everything on kerännyt taakseen massiivisen liike-energian. Mikäli Everything aikoo voittaa Parhaan elokuvan Oscarin, niin leikkauksen luulisi tulevan siinä samalla, koska erityisesti tälle elokuvalle se hyvä leikkaus on ollut kaikki kaikessa. Sieltä kaiken materiaalin seasta piti löytää ja vaalia sitä äidin sekä tyttären emotionaalista yhteyttä kaiken universumihyppäilyn sekä siihen liittyvän estetiikan keskellä.
Top Gunin kohdalla puolestaan massiivisesta määrästä materiaalia (lentomateriaalia oli yli 800 tuntia yksistään) koostettiin vaivattomalla saumattomuudella etenevä elokuva, joka on paitsi kineettisen viihdyttävä niin myös yllättävän tunteellinen.
Paras maskeeraus: Elvis
Elvis eri vuosikymmenten läpi, sekä Hanksin muuntaminen Colonel Parkeriksi vs. uraauurtava digitaalinen proteesimaskeeraus The Whalessa, jolla Fraserin hahmon ulkomuoto saatiin työnnettyä äärimmäisyyksiin ilman, että näyttelijän suorituksen terävyys hukkuu ylipaksun maskeerauksen alle. Paljon ehti vuodessa tapahtua, kun kuvittelin Batmanin olevan satavarma voittaja tälle sesongille. Ei ole mukana voittotaistelussa. Tämä saattaa muuten näyttää suunnan Parhaan miesnäyttelijän pystille.
Lyhytelokuva: The Red Suitcase
The Red Suitcase vaikuttaa varmalta valinnalta. Elokuva seuraa lentokentällä olevaa nuorta teinityttöä, joka on myyty lapsimorsiameksi vanhemmalle miehelle. Jännittävä, ajankohtainen ja poliittinen.
Pakko myös nostaa esiin Ivalu, jossa on mahtavaa lähes Terrence Malick-tason lyyristä kerrontaa.
Paras sävellys: Babylon
Länsirintama on yksi suosikki siinä mielessä, että harvoin jos koskaan Parhaan elokuvan ehdokkuuden ulkopuolinen elokuva voi tämän viedä ja elokuvan käyttämä kolmisointuinen motiivi oli erittäin väkevä ja moderni. Ostan kuitenkin harvoin nykypäivän elokuvien soundtrackeja, mutta Babylonin oli pakko. Hyräilen sitä edelleen maaliskuussa ja kukin kappale herättää mielessä henkiin kohtauksia elokuvasta. Silti sanoisin Länsirintaman olevan niskan päällä, mutta todellakin toivon La La Land -vivahteita omaavan sävellyksen pokkaavan pystin.
Paras laulu: RRR
Lift Me Up on todella hieno laulu ja jos Rihanna olisi tehnyt edes hieman promoa sen puolesta, niin voitto olisi saattanut olla paketissa helposti. Nyt käynee niin, että intialaiset laittavat jalalla koreasti ja vievät pystin Rihannan ja Lady Gagan nokan edestä. Ajat ovat muuttuneet. Naatu, Naatu vaan ja dance-off käyntiin. Ehkä eniten odottamani hetki lähetyksessä. Gagahan ei ainakaan omaa biisiään gaalassa esitä, koska hänellä ei ole kiireisen aikataulunsa vuoksi ollut riittävästi aikaa harjoitella tapahtuman arvolle sopivaa esitystä. Paikalla hän kuitenkin on. Plääh.
Diane Warrenille jo ties kuinka mones ehdokkuus ja ei mahdollisuuksia taaskaan voittaa. Tässähän alkaa jo ihmetellä, että vittuillakseenko ne sen tuonne aina äänestää häviämään.
Lavastus: Babylon
Babylonin lavasteet olivat yhtälailla tähtiä siinä missä näyttelijät ja sävellyskin. Muotoutuvan Los Angelesin polttavan koruttomalle aavikolle pystytettiin eri aikakausia edustavia elokuvalavasteita, jotka kuvasivat ajan vauhdikasta elokuvantekoa. Mutta Elviksessä oli mm. luotu uudelleen kuuluisia konsertteja, Graceland, Beale Street, mitkä voivat olla monille tuttuudessaan helppo valinta. Elviksen lavastuksesta vastannut Catherine Martin on voittanut jo kaksi pystiä aiemmin Great Gatsbysta ja Moulin Rougesta.
Ääni: Top Gun: Maverick
Todella paha rasti. Top Gun laittoi teatterien kaiuttimet koville ja oli mahtava kokemus. Western Frontissa äänen lisäksi myös sen puute oli olennainen osa tarinaa sekä kokemusta. Molemmilla on varmasti ystävänsä äänestäjien joukossa, mutta Top Gun on ehkä tuntunut olevan vähän niskan päällä aiemmissa gaaloissa, joissa nämä kaksi ovat olleet vastakkain.
Alkuperäinen Top Gun oli muuten samassa kategoriassa ehdokkaana häviten silloinkin sotaelokuvalle, Platoonille.
Erikoistehosteet: Avatar: The Way of the Water
Satavarma voittaja. Se keräsi 14 ehdokkuutta VFX-alan gaalassa voittaen jokaisessa kategoriassa, jossa se oli ehdolla - joissain kategorioissa sillä oli useampi ehdokkuus. Ykkösosa pokkasi tämän saman vfx-Oscarin niin ikään 2010.
Lyhytanimaatio: My Year of Dicks
Haluaisin herättää henkiin vaikka jonkun Audrey Hepburnin jakamaan tätä palkintoa. Hän avaisi kuoren ja sanoisi seuraavat sanat: "Oscarin voittaa: My Year of Dicks". Kyseisessä hauskassa animaatiossa siis teinityttö on valmis menettämään neitsyytensä.
Suosikki lienee kuitenkin The Boy, the Mole, the Fox and the Horse. Sellainen klassisen tyylikäs englantilaistyylinen lastenanimaatio Lumiukon sekä Stick Manin jalanjäljissä. Lienee kuitenkin syytä huomauttaa, että monesti jokin tällainen söpö perinteinen animaatio on se ykkössuosikki ennakkoon, mutta voittaja on jokin "aikuisempi" sopivamman sanan puutteessa. Omakohtainen suosikkini on silmää iskevä eksistentialistinen stop-motion nimihirviö An Ostrich Told Me the World Is Fake and I Think I Believe It, joka kuvaa mustalla huumorilla toimistoarkea.