Elokuvassa oli minun mielestäni vähän päälleliimatun tuntuisesti viittauksia Amerikan kansalliseen historiaan. Tai päälleliimattu on varmaankin väärä sana, koska tuossa yhteiskunnassa aikanaan erinäiset tapahtumat joita elokuvassa tuodaan esiin, ovat varmasti olleet koko kansakuntaa koskettaneita. Tarkoitin, että elokuva ei mielestäni kulje niiden kohdalla aivan saumattomasti. Elokuvassa käytettiin ajoittain nykymusiikkia tuomaan tiettyä tunnelmaa, mielestäni tämä oli ihan turhaa koska aikakaudenkin musiikilla olisi voitu luoda sama tunnelma kohtauksiin.
Ehkä isoin kerronnallinen virhe elokuvassa oli käyttää ns. epäluotettavaa kertojaa. Tämä toimii tietynlaisissa esim. rikossarjojen tuotannoissa, kun katsojana ymmärtää että jotain jätetään sanomatta ja sitten alkaa pohtimaan mistä on kyse. Tälläisessä elokuvassa jossa henkilöhahmot ovat hyvin mustavalkoisia, tämä ei mielestäni nyt onnistunut. Varsinkaan kun kertojana on Tom Hanks, näyttelijä jonka hyvin pitkälti koko ura on esittää hahmoa johon katsoja voi elokuvassa luottaa olevan ns. moraalinen kulmakivi. Oliko kyseessä toisaalta tehokeino, jossa tämä hahmon luonne paljastuu katsojallekin tarinan kehittyessä?
Minua kiinnosti elokuvaan mennessä, miksi joku joka saa kaiken, päätyy kuolemaan päihdekierteeseen ennen aikojaan. En olettanut tämän olleen se, mistä elokuvassa oli kyse, enkä myöskään olettanut elokuvan pyrkivän olemaan historiallisesti tarkka tai rehellinen. Kaikista eniten elokuvassa minua jäi vaivaamaan, ettei tähän annettu elokuvassa ollenkaan uskottavan tuntuista vastausta.
Ihmiset joilla on perustarpeena välttää ahdistus, käyttävät siihen kaikki keinot jotka vain tarjolla ovat. Se miten elokuvassa kuvattiin Elviksen lapsuus- ja varhainen aikuisikä, ei vain sopinut minun mielestäni ollenkaan yhteen sen kanssa, miten Elvis päätyi mihin päätyi, sillä tavallisesti se epämukava tunne jota ihminen pakenee koko elämänsä, liittyy johonkin lapsuuden traumaan, itsensä kieltämiseen tai muuten valheessa elämiseen. Elokuvassa kuvataan oikeastaan ainoaksi selittäväksi tekijäksi, että promoottori käytti tätä julmasti hyväkseen. Elvis kuvattiin elokuvassa sydämmellisenä herkkänä ihmisenä, joka halusi ympärilleen ja ennen kaikkea perheelleen vain hyvää. Siksi kohtaus, jossa Priscilla kyyneleet silmissään pyytää Elvistä menemään vieroitukseen edes lapsensa vuoksi, tuntui epäloogiselta. Irtosuhteet ja "hullaantuminen menestyksestä, rakkaus tietä kohtaan" tuodaan esiin lähinnä kuvaannollisesti, sekä promoottori-Hanksin kertomana, mikä lisäsi sitä tunnetta ettei päihteisiin itsensä hukkaaminen tuntunut kerronnallisesti uskottavalta.
Toisaalta, voihan olla että huumeet yksinkertaisesti olivat se liikaa ollut asia, johon Elvis hukkasi itsensä. Tuo Elviksen ja Priscillan kohtaus limusiinin takapenkillä oli kamalan surullinen, kun mies murtuneena toteaa ettei enää osaa unelmoida, tuntee ettei kukaan tule muistamaan häntä, ei näe enää tarkoitusta. Unchained Melody oli surullinen kohtaus jossa oli taidettu käyttää ihan aitoa kuvamateriaalia. Se tyhjyys silmissä tuntui katsojana aivan kamalalta.
