Nyt voisin oikeastaan paremmalla ajalla heittää sisään oman veikkausrivin ja samalla jotain juttua:
Paras elokuva: The Favourite (järkeilyä muutama viesti aiemmin edellisellä sivulla)
Paras ohjaus: Alfonso Cuaron (Roma)
- Tämä ei ole ehkä mikään selkeä läpihuutojuttu Cuaronille, kuten voisi ennakkoon äkkiseltään olettaa. Spike Leelle voidaan olla vähän kuin rakentamassa eräänlaista elämäntyöpalkintoa (sillä tosin on jo sellainen), sillä Lee ei käsittämättömästi ole koskaan aiemmin ollut parhaan ohjauksen ehdokkaana. Ja olihan BlacKkKlansman myös aika kekseliäs ja kantaa ottava elokuva, joka käsitteli melko näppärästi arkaa aihetta ollen ajankohtainen. Myös Yorgos Lanthimos on kova haastaja jälleen yhdellä melko epätavallisella elokuvallaan, johon hän tai Efthymis Filippou ei edes tehnyt tällä kertaa käsikirjoitusta ja silti se tuntuu kouriintuntuvasti Lanthimoksen elokuvalta ja sitä sitä on iloa katsoa jokaisella osa-alueella. Romalla, sekä Favouritellahan oli eniten ehdokkuuksia, joten elokuvien takana on oletettavasti iso tukiryhmä äänestäjiä. Mutta vaikken itsekään Romalle varauksettomasti lämpene, niin on pakko arvostaa sitä, mitä Cuaron on ruudulle saanut luotua oletettavasti melko pienellä budjetilla ja kokemattomilla näyttelijöillä.
Paras näyttelijä: Rami Malek (Bohemian Rhapsody)
- Malek on tehnyt armottoman määrän kampanjatyötä Oscar-kiertueella ja on tehnyt sekä sanonut ns. kaikki oikeat asiat, joten eipä tässä pitäisi olla epäselvyyksiä, kun hän on voittanutkin kaiken mahdollisen siinä samalla. Bradley Cooperin rankkaisin kovimmaksi haastajaksi ja hänen suorituksensa on ehkäpä minun mielestäni kategorian paras, sillä siinä oli niin suuri määrä vähäeleistä luonnollisuutta ja kuluneesti sanoen näyttelijä katosi, ja silmieni edessä oli rakastunut ja alkoholiongelmainen muusikko, joka osasi laulaa ja soittaa staran tavoin. Mutta kyllähän kuten tuossa ylempänä teppana toteaa, niin Malek kantoi Bohemian Rhapsodyn ylös keskinkertaisuuden suosta ja ei voi sanoa, että pysti menisi väärään osoitteeseen. Äänestäjät tykkäävät vähän suureellisista ja näyttävistä suorituksista ja sitä Mercuryn roolissa oli tarjolla, ja Malek loisti siinä. Myös Christian Bale muuntui täysin Cheneyksi, mutta tuo elokuva oli melko epäkiitollinen loppukädessä näyttelijöilleen, sillä rooleissä ei ole juurikaan bravaadoa/näyttävyyttä ja vaihtelevuutta. Pidin myös pirun paljon Mortensenista, kuin olisi palannut katsomaan Sopranosia, mutta itse hahmo jäi kuitenkin vähän lättänäksi karikatyyriksi loppupeleissä.
Paras näyttelijätär: Glenn Close (The Wife)
- Läpihuutojuttu tämäkin ja Close saa lukuisten ehdokkuuksien jälkeen viimeinkin sen voittonsa eräänlaisena elämäntyöpalkintona, vaikka kyllähän tuo The Wife oli kahden loistavan näyttelijän, sekä heidän avioparimaisen kemiansa (Jonathan Pryce) kantama elokuva ja jää nimenomaan sen vuoksi pitkäksi aikaa mieleen. Melissa McCarthy on tehnyt pitkään pelkkää kestämätöntä roskaa, mutta kyllä hänkin näköjään näytellä osaa ja olen hieman yllättynyt. Ei riitä kuitenkaan hienovaraisessa roolissa potkua voittamaan tätä kisaa. Lady Gagan ja Yalitza Aparicion kattoina oli päästä ehdolle, jälkimmäinenkin kuitenkin on ennemminkin "vain olemassa" ruudulla ja laitan siitä kyynisesti krediitit ohjaajan pussiin. Gagan rooli oli hänelle räätälöity ja lauluesityksissä tietysti hänen karismansa on aivan uskomaton, mutta kyllä tuo näyttelypuolikin meni aika kivasti. Vaikea arvioida, kun minullakin oli kuitenkin jonkinlaiset antipatiat jo valmiina Gagaa kohtaan näyttelijänä (vaikka olin toki American Horror Storya nähnyt aikanaan, missä ei ainakaan toivoton ollut) ja samanlaisia antipatioita on varmasti osalla äänestäjistäkin. Kai se paras kehu on se, että voitti minut lopulta puolelleen. Olivia Colmanin näkisin lähimpänä haastajana ja hänelle on tehty se palvelus, että saman leffan Stone ja Weisz on molemmat nähty sivuosanäyttelijöinä, vaikka elokuva kuuluu yhtä paljon koko kolmikolle.
Paras sivuosanäyttelijä: Richard E. Grant (Can You Ever Forgive Me)
- Kategoriassa käydään todella kova taisto Mahershala Alin ja Richard E. Grantin välillä. Ali on suosikki ennakkoon ajateltuna ja koska hänen filminsä on ehdolla Parhaan elokuvan -kategoriassa, niin se voi olla oletettavasti laajemmalti nähty elokuva äänestäjien keskuudessa. Mahershalan tasoituksena toimii se, että hän voitti kaksi vuotta takaperin. Etuna taas on se, että eihän hän ole mikään varsinainen sivuosanäyttelijä, vaan toinen päähahmoista ja saa valtavasti ruutuaikaa. Jos on Can You Ever Forgive Me:n nähnyt, niin Grantin suoritus alkaen hahmon hauskasta ja röyhkeästä esittäytymisestä ei ole voinut olla jäämättä mieleen. Hän vastaa myös ehkäpä kategorian ehdokkaiden, ellei jopa koko vuoden parhaasta yksittäisestä näyttelijäkohtauksesta, kun hän kuolemankourissa rukoilee Israelia kohtelemaan häntä kirjassaan kunnioittavasti ja arvokkuudella. Tragikoominen juoppo muuntautuu silmien edessä aidoksi ihmiseksi juuri tuona hetkenä ja siihen päälle vielä "tervetuloa klubiin" -äänet. Tiukaksi menee.
Paras sivuosanäyttelijätär: Regina King (If Beale Street Could Talk)
- Tämä on vieläkin vaikeampi kategoria ja esimerkiksi Screen Actors Guildin palkinnon pokkasi Emily Blunt Hiljaisesta paikasta, joka ei ole edes ehdolla Oscareissa. Vastaavasti Regina King ei ollut edes ehdolla SAG-gaalassa ja näyttelijät muodostavat enemmistön Oscar-äänestäjistä. Uskon kuitenkin, että Stone ja Weisz joutuvat jakamaan osan äänistä. Oma valintani voittajaksi olisi Rachel Weisz, mutta vastaavasti tuntuu siltä, että Emma Stone olisi äänestäjien keskuudessa suosikki kaksikosta. Ehdottomasti jompi kumpi ansaitsisi voiton, mutta vähän tuntuu siltä, että Regina King saattaa karata voittoon eräänlaisena elämäntyöpalkintona hänkin. Hän on ollut vuosia tasaisen hyvä saamatta isompaa huomiota osakseen, mitä on journalistienkin toimesta nostettu esiin ja King on itse kertonut olleensa yllättynyt tämän pikkuroolin osakseen saamasta huomiosta. Jaan sen yllättyneisyyden, vaikka kyllähän kohtaus, jossa hän vetoaa tyttärensä miehen puolensa on enemmän kuin vakuuttava. Hirveästi muuta hänellä ei kyllä tuossa elokuvassa ollut tehtävänä.
Paras sovitettu käsikirjoitus: BlackKkKlansman
- Spike Leen leffa oli niin vaikesävytteisillä poluilla itsevarmasti astellut, ajankohtainen ja lopussa moukarin lailla iskevä elokuva, että valinta taitaa olla selvä. Can You Ever Forgive Me:n näen viimeisen päälle täydellisesti tehtynä traditioonalisena pikku-elokuvana kovimpana haastajana. If Beale Street Could Talk oli taas jopa vähän liian epätavallinen ja jopa musiikin lailla ilmassa leijuva elokuva, jolta olisi kaivannut ehkä jotain vakaampaa ankkuria. Ei ihan aina tyhmä ihan alussa pysynyt kärryillä. The Ballad of Buster Scruggs tavallaan ansaitsisi olla lähempänä voittoa, koska se oli antologia-elokuva, jonka osaset olivat yllättävän erilaisia samasta kynästä lähteneiksi ja sama pätee kuvaukseen sekä ohjaukseenkin. A Star is Born taas on taitavasti sovitettu aiemmista filmatisoinnesta nykyaikaan.
Paras alkuperäinen käsikirjoitus: The Favourite
- Oikeudenmukaisessa maailmassa Paul Schrader saisi elämäntyöpalkintonsa, sillä hän ei ole ollut kertaakaan aiemmin edes ehdolla, vaikka hihasta löytyy Taksikuskia ja Kuin raivoa härkää. Itse myös pidän sitä henkilökohtaisesti ehkä lievästi parhaana ehdokkkaista, vaikka The Favourite kiilaa todella lähelle ja saattaa olla objektiivisesti ja pidemmin tarkasteltuna lopulta parempikin. Favourite on huikean hauska, syvä ja täynnä loistavasti kirjoitettuja hahmoja.
Paras animaatioelokuva: Spider-Man: Into the Spiderverse
- Rikkoi animaation sääntöjä ja voittanut kaiken mahdollisen, joten aika selvä homma pitäisi olla. Omissa kirjoissani Wes Andersonin Isle Of Dogs on kova haastaja, mutta eihän tuo pitkätukkainen hippi ole lukuisista ehdokkuuksista huolimatta oikein mitään näissä pippaloissa tainnut voittaa, joten nyt supersankarielokuva juhlii. The Incredibles 2:sta kovasti rummutetaan haastajaksi, mutta itse en elokuvasta oikein pitänyt ja ei näissä jatko-osat ole tainneet menestyä.
Paras kuvaus: Roma
- Varmaankin kolmen kimppa Cold Warin, Roman ja Favouriten välillä, mutta omasta mielestä tästä tulee Cuaronille se todennäköisin voitto. Cold Warissa on nättejä onereita, sekä mustasta ja valkoisesta saadaan taitavasti irti vaihtelua, mutta Roma on vain niin naurettavan hyvä, vaivaton ja luonnollisen oloinen. Varmaan kutakuinkin jokainen otos on kuin maalaus, moitteettomasti blokattu ja täydellisesti tasapainossa. Ja tavallaan se kameratyö ja kaikki mitä kuvassa näkyy ensisijaisesti sanelee ja luo elokuvan tunnelman.
Paras puvustus: The Favourite
- Vanhan säännön mukaan pukuelokuvat ovat vahvoilla. Toisaalta viime vuonna Phantom Thread voitti ja Black Pantherilla on höökiä takana, joten en hirveästi yllättyisi, että nuo heimopuvuista ja muista koostetut futuristiset versiot nappaisivat voiton.
Paras dokumentti: Free Solo
- Politiikkaan vahvasti liittyvää ja ajankohtaista RBG:tä pidetään ennakkosuosikkina, mutta se oli kiehtovasta kohteestaan huolimatta aika tavanomainen dokkari, jossa ei sinänsä ollut mitään kovin ihmeellistä. Näissä on yleensä tietynlaiset suositut ja sykähdyttävät dokkarit tainneet iskeä, ja Free Solo on todellakin sellainen jännittävä, epätavallinen, kiehtova ja inspiroiva teos. Yksi parhaita dokkareita, mitä henkilökohtaisesti nähnyt ja se kykeni luomaan sellaista ahdistuksensekaista jännitystä, mihin yksikään elokuva ei ole aikoihin pystynyt. Minding the Gap olisi omalla listalla kakkosena. Ihan mielenkiintoinen oli myös tuo Isis-taistelijaa ja hänen perhettään neutraalihkosti seurannut dokkari Of Fathers and Sons, vaikka varmaan Syyria aiheena alkaa olla näissä kategorioissa huokauksia aiheuttavaa kamaa.
Paras lyhytdokumentti: End Game
- Jotkut suosivat näissä vailla isojen puljujen tukea tehtyjä teoksia, joten siihen muottiin Netflixin End Game ei sovi. Erittäin häiritsevä aihe, jota on vaikea katsoa. Siinä siis seurattiin saattohoidossa olevia potilaita... Laittoi miettimään... sellaisia epämukavia ajatuksia. Lifeboat on taas yksi elokuva Eurooppaan paatilla tulevista pakolaisista. A Night At The Garden kertoo Amerikan natsien kokouksesta Madison Square Gardenissa, mutta se on pelkkää arkistomateriaalia ja elokuvassa ei ole oikein mitään viitekehystä tapahtumille.
Paras leikkaus: BlackKklansman
- Tämä on ihan 50-50 minun papereissa ja tuossa voisi ihan hyvin olla The Favourite. Luulisi, että Bohemian Rhapsodyn editoinnista tehnyt videot olisi ehtineet äänestäjiäkin sen verran tavoittamaan, ettei sillä enää olisi mahdollisuuksia. Tosin noissahan homma taitaa toimia niin, että äänestäjille kootaan sellainen jokusen minuutin kavalkaadiklippi elokuvasta esitellen varmaankin tässä tapauksessa joitain tiettyjä komeasti leikattuja kohtauksia, jonka perusteella niitä ääniä taidetaan jakaa. Sinne kun laittaa niitä konserttiosuuksia ja muuta, niin näyttää Oscar-ehdokkuuden arvoiselta. BlacKkKlansmanissa oli muistaakseni paljon ristiinleikkaamista eri tapahtumien välillä ja asioiden rinnastamista toisiinsa, mikä oli kiehtovaa ja välillä editointi oli joissakin kohdissa tarkoituksella jopa vähän röyhkeää ja kulmikasta, sellaista asennetta omaavaa. The Favouriten puolesta puhuu mm. näyttelijöiden suoritukset, sulavasti etenevän elokuvan sävy ja rytmi.
Paras ulkomainen elokuva: Roma
- Miten voisi mikään tämän haastaa, kun Roma kerta kamppailee Parhaan elokuvankin palkinnosta. Tietysti teoriassa, jos vain riittävän moni ei-Roman ystävä asettaa sen äänestyslistallaan viimeiselle sijalle ja onnistuvat kaikki jonkun tietyn leffan sijoittamaan ykköseksi, niin kai sellainenkin yllätys voitaisiin nähdä. Käytännössä tuntuu mahdottomalta, vaikka Hirokazu Koreedan Shoplifters on sekin erinomainen elokuva. Ja voittihan Pawlikoskin Ida tässä kategoriassa joitain vuosia takaperin ja ukolla tuntuu olevan faneja, kun Cold Warkin sai ohjauksesta sekä kuvauksesta ehdokkuudet.
Maskeeraus ja hiukset: Vice
- Yksi gaalan helpoimpia, sillä Eero Milonoffinkin tähdittämää ruotsalaiselokuvaa The Border on tuskin monikaan äänestäjä viitsinyt katsoa ja Mary Queen of Scotskaan on tuskin hirveästi suositumpi vaihtoehto. Siihen kun laitetaan vielä sekin yksityiskohta, miten monet on kehuneet Vicen maskeerauksen olevan parempaa tasoa kuin viime vuonna Oldmanin naamioiminen Churchilliksi, niin tämä on selvä homma. Vaikea sieltä on kyllä Christian Balea bongata, vaikkei Cheneyn naamataulu itselle kovin tuttu olekaan.
Paras sävellys: If Beale Street Could Talk
- Vaikea uskoa, miten Justin Hurwitz ei yltänyt ehdokkaaksi, sillä First Manin musiikki soi päässäni useita päiviä elokuvan jälkeen. Sama homma on If Beale Street Could Talkin kohdalla. BlacKkKlansman on kuitenkin ehkä todennäköisin voittaja, sillä Terenche Blanchard ei useista loistavista sävellyksistä huolimatta ole koskaan ollut edes ehdolla ja vaikken leffan musiikista enää muista mitään yksityiskohtia, niin muistelisin kehuneeni sitä leikkauksen ohella ainakin jossain. Minnehän Favourite jäi, koska pidin elokuvan saundista ja sitä oli jollain sen ajan instrumenteillakin vielä soitettu. Olennainen osa elokuvaan oikeanlaisen tunnelman luojana.
Paras alkuperäinen laulu: Shallow - A Star Is Born
- On ehtinyt kulua jo pirusti, mutta onhan se ihan omassa luokassaan ja sen esitys on yksi Gaalan kohokohtia. Yleensä biisin kuuluu kuvata elokuvaa, olla olennainen osa sitä (yhdistää se siihen elokuvaan) ja ennen kaikkea olla muistettava. Ja sitten ehdolla on jotain lopputeksteissä pyöriviä musiikkeja.
Paras lavastus: The Favourite
- Elokuvaa tarvitsi katsoa varmaan viisi minuuttia, kun hiljaa ääneen totesin, että ei v***u kun näyttää komealta, yksityiskohtaiselta, aidolta ja kalliilta. Roma varmaankin haastaa jo yksin sillä tiedolla, että leffaa varten luotiin pari korttelia vanhaa Mexico Citya uudelleen siihen loistavaan sivulta kuvattuun tracking shottiin ja sen oli ne mellakat, ajotie ja isän auto symbolina jne. First Man ja Black Panther tuskin yltävän näiden kahden edelle, kun niissä oli CGI:kin isossa osassa.
Paras lyhytanimaatio: One Small Step
- Ei kai nyt Pixar näitä voi aina voittaa ja itselleni ei tuo Bao oikein perinteisenä söpönä ja sydämellisenä Pixar-animaationa tällä kertaa toiminut. Sen sijaan astronautin urasta haaveilevan pikkutytön ja hänen yksinhuoltajaisänsä tarina oli sitä luokkaa yksityiskohdissaan, söpössä kotikutoisessa animaatiossaan ja emotionaalisessa latauksessaan, että pari kertaa joutui nieleskelemään palaa kurkusta.
Paras lyhyelokuva: Skin
Sound editing: First Man
- Menee kirjoissani melko helposti First Manille. Jo alun avaruuslento laskuineen oli aika poikkeuksellinen kokemus ja loppua kohden asiat vain paranivat. Toki saa nähdä josko Hiljainen paikka, tai Black Panther voisivat tämän myös napata, mutta minulle First Man on omassa luokassaan ja tarjosi juurikin vahvan audiovisuaalisen kokemuksen.
Sound mixing: Bohemian Rhapsody
- Jo se tieto, että elokuvan lauluissa on yhdistelmä Freddie Mercurya ja Rami Malekia nostaa Rhapsodyn voittokantaan, sekä siihen vielä nuo konserttiosuudet yleisönmylvintöineen ynnä muut ymmärtämättömät hienoudet. Toki First Manin äänimaailma on loistava ja viimeisen päälle suunniteltu yhdistelmä hiljaisuutta ja erilaisia ääniä, joten tämäkin saattaa olla aika lähellä 50-50 tilannetta. Sound mixinghan on vanhan muistisäännön mukaan kategoria, johon musikaalit kuuluvat ja ehkä A Star Is Bornkin voi sekoittaa pakkaa. Mutta Bohemian Rhapodylla on ehdokkuuksista päätellen enemmän suosiota takanaan, joten tämä kääntynee heille tilanteen ollessa muutenkin vähän kiikun kaakun.
Parhaat visuaaliset erikoisefektit: First Man
- Elokuva lepää illuusioiden varassa ja kun näin kova haastaja on olemassa, niin palkintoa halutaan tuskin vieläkään Marvel-elokuvalle antaa. Mutta itse olisin First Manin nostanut ihan Parhaan elokuvan ehdokkaaksikin asti, vaikkei se nyt ihan terävimpään kärkeen välttämättä kuulukaan.
Paras elokuva: The Favourite (järkeilyä muutama viesti aiemmin edellisellä sivulla)
Paras ohjaus: Alfonso Cuaron (Roma)
- Tämä ei ole ehkä mikään selkeä läpihuutojuttu Cuaronille, kuten voisi ennakkoon äkkiseltään olettaa. Spike Leelle voidaan olla vähän kuin rakentamassa eräänlaista elämäntyöpalkintoa (sillä tosin on jo sellainen), sillä Lee ei käsittämättömästi ole koskaan aiemmin ollut parhaan ohjauksen ehdokkaana. Ja olihan BlacKkKlansman myös aika kekseliäs ja kantaa ottava elokuva, joka käsitteli melko näppärästi arkaa aihetta ollen ajankohtainen. Myös Yorgos Lanthimos on kova haastaja jälleen yhdellä melko epätavallisella elokuvallaan, johon hän tai Efthymis Filippou ei edes tehnyt tällä kertaa käsikirjoitusta ja silti se tuntuu kouriintuntuvasti Lanthimoksen elokuvalta ja sitä sitä on iloa katsoa jokaisella osa-alueella. Romalla, sekä Favouritellahan oli eniten ehdokkuuksia, joten elokuvien takana on oletettavasti iso tukiryhmä äänestäjiä. Mutta vaikken itsekään Romalle varauksettomasti lämpene, niin on pakko arvostaa sitä, mitä Cuaron on ruudulle saanut luotua oletettavasti melko pienellä budjetilla ja kokemattomilla näyttelijöillä.
Paras näyttelijä: Rami Malek (Bohemian Rhapsody)
- Malek on tehnyt armottoman määrän kampanjatyötä Oscar-kiertueella ja on tehnyt sekä sanonut ns. kaikki oikeat asiat, joten eipä tässä pitäisi olla epäselvyyksiä, kun hän on voittanutkin kaiken mahdollisen siinä samalla. Bradley Cooperin rankkaisin kovimmaksi haastajaksi ja hänen suorituksensa on ehkäpä minun mielestäni kategorian paras, sillä siinä oli niin suuri määrä vähäeleistä luonnollisuutta ja kuluneesti sanoen näyttelijä katosi, ja silmieni edessä oli rakastunut ja alkoholiongelmainen muusikko, joka osasi laulaa ja soittaa staran tavoin. Mutta kyllähän kuten tuossa ylempänä teppana toteaa, niin Malek kantoi Bohemian Rhapsodyn ylös keskinkertaisuuden suosta ja ei voi sanoa, että pysti menisi väärään osoitteeseen. Äänestäjät tykkäävät vähän suureellisista ja näyttävistä suorituksista ja sitä Mercuryn roolissa oli tarjolla, ja Malek loisti siinä. Myös Christian Bale muuntui täysin Cheneyksi, mutta tuo elokuva oli melko epäkiitollinen loppukädessä näyttelijöilleen, sillä rooleissä ei ole juurikaan bravaadoa/näyttävyyttä ja vaihtelevuutta. Pidin myös pirun paljon Mortensenista, kuin olisi palannut katsomaan Sopranosia, mutta itse hahmo jäi kuitenkin vähän lättänäksi karikatyyriksi loppupeleissä.
Paras näyttelijätär: Glenn Close (The Wife)
- Läpihuutojuttu tämäkin ja Close saa lukuisten ehdokkuuksien jälkeen viimeinkin sen voittonsa eräänlaisena elämäntyöpalkintona, vaikka kyllähän tuo The Wife oli kahden loistavan näyttelijän, sekä heidän avioparimaisen kemiansa (Jonathan Pryce) kantama elokuva ja jää nimenomaan sen vuoksi pitkäksi aikaa mieleen. Melissa McCarthy on tehnyt pitkään pelkkää kestämätöntä roskaa, mutta kyllä hänkin näköjään näytellä osaa ja olen hieman yllättynyt. Ei riitä kuitenkaan hienovaraisessa roolissa potkua voittamaan tätä kisaa. Lady Gagan ja Yalitza Aparicion kattoina oli päästä ehdolle, jälkimmäinenkin kuitenkin on ennemminkin "vain olemassa" ruudulla ja laitan siitä kyynisesti krediitit ohjaajan pussiin. Gagan rooli oli hänelle räätälöity ja lauluesityksissä tietysti hänen karismansa on aivan uskomaton, mutta kyllä tuo näyttelypuolikin meni aika kivasti. Vaikea arvioida, kun minullakin oli kuitenkin jonkinlaiset antipatiat jo valmiina Gagaa kohtaan näyttelijänä (vaikka olin toki American Horror Storya nähnyt aikanaan, missä ei ainakaan toivoton ollut) ja samanlaisia antipatioita on varmasti osalla äänestäjistäkin. Kai se paras kehu on se, että voitti minut lopulta puolelleen. Olivia Colmanin näkisin lähimpänä haastajana ja hänelle on tehty se palvelus, että saman leffan Stone ja Weisz on molemmat nähty sivuosanäyttelijöinä, vaikka elokuva kuuluu yhtä paljon koko kolmikolle.
Paras sivuosanäyttelijä: Richard E. Grant (Can You Ever Forgive Me)
- Kategoriassa käydään todella kova taisto Mahershala Alin ja Richard E. Grantin välillä. Ali on suosikki ennakkoon ajateltuna ja koska hänen filminsä on ehdolla Parhaan elokuvan -kategoriassa, niin se voi olla oletettavasti laajemmalti nähty elokuva äänestäjien keskuudessa. Mahershalan tasoituksena toimii se, että hän voitti kaksi vuotta takaperin. Etuna taas on se, että eihän hän ole mikään varsinainen sivuosanäyttelijä, vaan toinen päähahmoista ja saa valtavasti ruutuaikaa. Jos on Can You Ever Forgive Me:n nähnyt, niin Grantin suoritus alkaen hahmon hauskasta ja röyhkeästä esittäytymisestä ei ole voinut olla jäämättä mieleen. Hän vastaa myös ehkäpä kategorian ehdokkaiden, ellei jopa koko vuoden parhaasta yksittäisestä näyttelijäkohtauksesta, kun hän kuolemankourissa rukoilee Israelia kohtelemaan häntä kirjassaan kunnioittavasti ja arvokkuudella. Tragikoominen juoppo muuntautuu silmien edessä aidoksi ihmiseksi juuri tuona hetkenä ja siihen päälle vielä "tervetuloa klubiin" -äänet. Tiukaksi menee.
Paras sivuosanäyttelijätär: Regina King (If Beale Street Could Talk)
- Tämä on vieläkin vaikeampi kategoria ja esimerkiksi Screen Actors Guildin palkinnon pokkasi Emily Blunt Hiljaisesta paikasta, joka ei ole edes ehdolla Oscareissa. Vastaavasti Regina King ei ollut edes ehdolla SAG-gaalassa ja näyttelijät muodostavat enemmistön Oscar-äänestäjistä. Uskon kuitenkin, että Stone ja Weisz joutuvat jakamaan osan äänistä. Oma valintani voittajaksi olisi Rachel Weisz, mutta vastaavasti tuntuu siltä, että Emma Stone olisi äänestäjien keskuudessa suosikki kaksikosta. Ehdottomasti jompi kumpi ansaitsisi voiton, mutta vähän tuntuu siltä, että Regina King saattaa karata voittoon eräänlaisena elämäntyöpalkintona hänkin. Hän on ollut vuosia tasaisen hyvä saamatta isompaa huomiota osakseen, mitä on journalistienkin toimesta nostettu esiin ja King on itse kertonut olleensa yllättynyt tämän pikkuroolin osakseen saamasta huomiosta. Jaan sen yllättyneisyyden, vaikka kyllähän kohtaus, jossa hän vetoaa tyttärensä miehen puolensa on enemmän kuin vakuuttava. Hirveästi muuta hänellä ei kyllä tuossa elokuvassa ollut tehtävänä.
Paras sovitettu käsikirjoitus: BlackKkKlansman
- Spike Leen leffa oli niin vaikesävytteisillä poluilla itsevarmasti astellut, ajankohtainen ja lopussa moukarin lailla iskevä elokuva, että valinta taitaa olla selvä. Can You Ever Forgive Me:n näen viimeisen päälle täydellisesti tehtynä traditioonalisena pikku-elokuvana kovimpana haastajana. If Beale Street Could Talk oli taas jopa vähän liian epätavallinen ja jopa musiikin lailla ilmassa leijuva elokuva, jolta olisi kaivannut ehkä jotain vakaampaa ankkuria. Ei ihan aina tyhmä ihan alussa pysynyt kärryillä. The Ballad of Buster Scruggs tavallaan ansaitsisi olla lähempänä voittoa, koska se oli antologia-elokuva, jonka osaset olivat yllättävän erilaisia samasta kynästä lähteneiksi ja sama pätee kuvaukseen sekä ohjaukseenkin. A Star is Born taas on taitavasti sovitettu aiemmista filmatisoinnesta nykyaikaan.
Paras alkuperäinen käsikirjoitus: The Favourite
- Oikeudenmukaisessa maailmassa Paul Schrader saisi elämäntyöpalkintonsa, sillä hän ei ole ollut kertaakaan aiemmin edes ehdolla, vaikka hihasta löytyy Taksikuskia ja Kuin raivoa härkää. Itse myös pidän sitä henkilökohtaisesti ehkä lievästi parhaana ehdokkkaista, vaikka The Favourite kiilaa todella lähelle ja saattaa olla objektiivisesti ja pidemmin tarkasteltuna lopulta parempikin. Favourite on huikean hauska, syvä ja täynnä loistavasti kirjoitettuja hahmoja.
Paras animaatioelokuva: Spider-Man: Into the Spiderverse
- Rikkoi animaation sääntöjä ja voittanut kaiken mahdollisen, joten aika selvä homma pitäisi olla. Omissa kirjoissani Wes Andersonin Isle Of Dogs on kova haastaja, mutta eihän tuo pitkätukkainen hippi ole lukuisista ehdokkuuksista huolimatta oikein mitään näissä pippaloissa tainnut voittaa, joten nyt supersankarielokuva juhlii. The Incredibles 2:sta kovasti rummutetaan haastajaksi, mutta itse en elokuvasta oikein pitänyt ja ei näissä jatko-osat ole tainneet menestyä.
Paras kuvaus: Roma
- Varmaankin kolmen kimppa Cold Warin, Roman ja Favouriten välillä, mutta omasta mielestä tästä tulee Cuaronille se todennäköisin voitto. Cold Warissa on nättejä onereita, sekä mustasta ja valkoisesta saadaan taitavasti irti vaihtelua, mutta Roma on vain niin naurettavan hyvä, vaivaton ja luonnollisen oloinen. Varmaan kutakuinkin jokainen otos on kuin maalaus, moitteettomasti blokattu ja täydellisesti tasapainossa. Ja tavallaan se kameratyö ja kaikki mitä kuvassa näkyy ensisijaisesti sanelee ja luo elokuvan tunnelman.
Paras puvustus: The Favourite
- Vanhan säännön mukaan pukuelokuvat ovat vahvoilla. Toisaalta viime vuonna Phantom Thread voitti ja Black Pantherilla on höökiä takana, joten en hirveästi yllättyisi, että nuo heimopuvuista ja muista koostetut futuristiset versiot nappaisivat voiton.
Paras dokumentti: Free Solo
- Politiikkaan vahvasti liittyvää ja ajankohtaista RBG:tä pidetään ennakkosuosikkina, mutta se oli kiehtovasta kohteestaan huolimatta aika tavanomainen dokkari, jossa ei sinänsä ollut mitään kovin ihmeellistä. Näissä on yleensä tietynlaiset suositut ja sykähdyttävät dokkarit tainneet iskeä, ja Free Solo on todellakin sellainen jännittävä, epätavallinen, kiehtova ja inspiroiva teos. Yksi parhaita dokkareita, mitä henkilökohtaisesti nähnyt ja se kykeni luomaan sellaista ahdistuksensekaista jännitystä, mihin yksikään elokuva ei ole aikoihin pystynyt. Minding the Gap olisi omalla listalla kakkosena. Ihan mielenkiintoinen oli myös tuo Isis-taistelijaa ja hänen perhettään neutraalihkosti seurannut dokkari Of Fathers and Sons, vaikka varmaan Syyria aiheena alkaa olla näissä kategorioissa huokauksia aiheuttavaa kamaa.
Paras lyhytdokumentti: End Game
- Jotkut suosivat näissä vailla isojen puljujen tukea tehtyjä teoksia, joten siihen muottiin Netflixin End Game ei sovi. Erittäin häiritsevä aihe, jota on vaikea katsoa. Siinä siis seurattiin saattohoidossa olevia potilaita... Laittoi miettimään... sellaisia epämukavia ajatuksia. Lifeboat on taas yksi elokuva Eurooppaan paatilla tulevista pakolaisista. A Night At The Garden kertoo Amerikan natsien kokouksesta Madison Square Gardenissa, mutta se on pelkkää arkistomateriaalia ja elokuvassa ei ole oikein mitään viitekehystä tapahtumille.
Paras leikkaus: BlackKklansman
- Tämä on ihan 50-50 minun papereissa ja tuossa voisi ihan hyvin olla The Favourite. Luulisi, että Bohemian Rhapsodyn editoinnista tehnyt videot olisi ehtineet äänestäjiäkin sen verran tavoittamaan, ettei sillä enää olisi mahdollisuuksia. Tosin noissahan homma taitaa toimia niin, että äänestäjille kootaan sellainen jokusen minuutin kavalkaadiklippi elokuvasta esitellen varmaankin tässä tapauksessa joitain tiettyjä komeasti leikattuja kohtauksia, jonka perusteella niitä ääniä taidetaan jakaa. Sinne kun laittaa niitä konserttiosuuksia ja muuta, niin näyttää Oscar-ehdokkuuden arvoiselta. BlacKkKlansmanissa oli muistaakseni paljon ristiinleikkaamista eri tapahtumien välillä ja asioiden rinnastamista toisiinsa, mikä oli kiehtovaa ja välillä editointi oli joissakin kohdissa tarkoituksella jopa vähän röyhkeää ja kulmikasta, sellaista asennetta omaavaa. The Favouriten puolesta puhuu mm. näyttelijöiden suoritukset, sulavasti etenevän elokuvan sävy ja rytmi.
Paras ulkomainen elokuva: Roma
- Miten voisi mikään tämän haastaa, kun Roma kerta kamppailee Parhaan elokuvankin palkinnosta. Tietysti teoriassa, jos vain riittävän moni ei-Roman ystävä asettaa sen äänestyslistallaan viimeiselle sijalle ja onnistuvat kaikki jonkun tietyn leffan sijoittamaan ykköseksi, niin kai sellainenkin yllätys voitaisiin nähdä. Käytännössä tuntuu mahdottomalta, vaikka Hirokazu Koreedan Shoplifters on sekin erinomainen elokuva. Ja voittihan Pawlikoskin Ida tässä kategoriassa joitain vuosia takaperin ja ukolla tuntuu olevan faneja, kun Cold Warkin sai ohjauksesta sekä kuvauksesta ehdokkuudet.
Maskeeraus ja hiukset: Vice
- Yksi gaalan helpoimpia, sillä Eero Milonoffinkin tähdittämää ruotsalaiselokuvaa The Border on tuskin monikaan äänestäjä viitsinyt katsoa ja Mary Queen of Scotskaan on tuskin hirveästi suositumpi vaihtoehto. Siihen kun laitetaan vielä sekin yksityiskohta, miten monet on kehuneet Vicen maskeerauksen olevan parempaa tasoa kuin viime vuonna Oldmanin naamioiminen Churchilliksi, niin tämä on selvä homma. Vaikea sieltä on kyllä Christian Balea bongata, vaikkei Cheneyn naamataulu itselle kovin tuttu olekaan.
Paras sävellys: If Beale Street Could Talk
- Vaikea uskoa, miten Justin Hurwitz ei yltänyt ehdokkaaksi, sillä First Manin musiikki soi päässäni useita päiviä elokuvan jälkeen. Sama homma on If Beale Street Could Talkin kohdalla. BlacKkKlansman on kuitenkin ehkä todennäköisin voittaja, sillä Terenche Blanchard ei useista loistavista sävellyksistä huolimatta ole koskaan ollut edes ehdolla ja vaikken leffan musiikista enää muista mitään yksityiskohtia, niin muistelisin kehuneeni sitä leikkauksen ohella ainakin jossain. Minnehän Favourite jäi, koska pidin elokuvan saundista ja sitä oli jollain sen ajan instrumenteillakin vielä soitettu. Olennainen osa elokuvaan oikeanlaisen tunnelman luojana.
Paras alkuperäinen laulu: Shallow - A Star Is Born
- On ehtinyt kulua jo pirusti, mutta onhan se ihan omassa luokassaan ja sen esitys on yksi Gaalan kohokohtia. Yleensä biisin kuuluu kuvata elokuvaa, olla olennainen osa sitä (yhdistää se siihen elokuvaan) ja ennen kaikkea olla muistettava. Ja sitten ehdolla on jotain lopputeksteissä pyöriviä musiikkeja.
Paras lavastus: The Favourite
- Elokuvaa tarvitsi katsoa varmaan viisi minuuttia, kun hiljaa ääneen totesin, että ei v***u kun näyttää komealta, yksityiskohtaiselta, aidolta ja kalliilta. Roma varmaankin haastaa jo yksin sillä tiedolla, että leffaa varten luotiin pari korttelia vanhaa Mexico Citya uudelleen siihen loistavaan sivulta kuvattuun tracking shottiin ja sen oli ne mellakat, ajotie ja isän auto symbolina jne. First Man ja Black Panther tuskin yltävän näiden kahden edelle, kun niissä oli CGI:kin isossa osassa.
Paras lyhytanimaatio: One Small Step
- Ei kai nyt Pixar näitä voi aina voittaa ja itselleni ei tuo Bao oikein perinteisenä söpönä ja sydämellisenä Pixar-animaationa tällä kertaa toiminut. Sen sijaan astronautin urasta haaveilevan pikkutytön ja hänen yksinhuoltajaisänsä tarina oli sitä luokkaa yksityiskohdissaan, söpössä kotikutoisessa animaatiossaan ja emotionaalisessa latauksessaan, että pari kertaa joutui nieleskelemään palaa kurkusta.
Paras lyhyelokuva: Skin
Sound editing: First Man
- Menee kirjoissani melko helposti First Manille. Jo alun avaruuslento laskuineen oli aika poikkeuksellinen kokemus ja loppua kohden asiat vain paranivat. Toki saa nähdä josko Hiljainen paikka, tai Black Panther voisivat tämän myös napata, mutta minulle First Man on omassa luokassaan ja tarjosi juurikin vahvan audiovisuaalisen kokemuksen.
Sound mixing: Bohemian Rhapsody
- Jo se tieto, että elokuvan lauluissa on yhdistelmä Freddie Mercurya ja Rami Malekia nostaa Rhapsodyn voittokantaan, sekä siihen vielä nuo konserttiosuudet yleisönmylvintöineen ynnä muut ymmärtämättömät hienoudet. Toki First Manin äänimaailma on loistava ja viimeisen päälle suunniteltu yhdistelmä hiljaisuutta ja erilaisia ääniä, joten tämäkin saattaa olla aika lähellä 50-50 tilannetta. Sound mixinghan on vanhan muistisäännön mukaan kategoria, johon musikaalit kuuluvat ja ehkä A Star Is Bornkin voi sekoittaa pakkaa. Mutta Bohemian Rhapodylla on ehdokkuuksista päätellen enemmän suosiota takanaan, joten tämä kääntynee heille tilanteen ollessa muutenkin vähän kiikun kaakun.
Parhaat visuaaliset erikoisefektit: First Man
- Elokuva lepää illuusioiden varassa ja kun näin kova haastaja on olemassa, niin palkintoa halutaan tuskin vieläkään Marvel-elokuvalle antaa. Mutta itse olisin First Manin nostanut ihan Parhaan elokuvan ehdokkaaksikin asti, vaikkei se nyt ihan terävimpään kärkeen välttämättä kuulukaan.