Olihan tuo La La Land aivan mahtava ja ehkäpä vahvin elokuvakokemukseni ikinä. Edellinen uuden elokuvan saama kymppi lähti imdb:ssä vuonna 2013 elokuvalle Rakkautta ennen keskiyötä. Soundtrack on aivan maaginen, elämänmakua ja optimismia pursuava lukuisine koukkuineen. Miksi se nyt on jazzia ensinnäkään, niin sen vastauksen tarjoaa elokuvassa Goslingin Sebastian: "Jazz is dying and I'm not gonna let that happen".
Toinen selvä ohjaajan viesti tuli Stonen Mian suusta kun tämä työsti näytelmäänsä: "This feels really nostalgic, are people gonna ilke this"? Viitaten elokuvantekoon ja siihen epävarmuuteen löytyykö sille enää suurta yleisöä.
Parhaan naispääosan Oscarista uskaltaa jo tässä kohden julistaa edes näkemättä kaikkia muita suorituksia, että se on Stonen heiniä aivan täysin. Aivan maagiset silmät, jotka viestivät useita tunteita samanaikaisesti. Ja sen on ohjaajakin huomannut, koska esimerkiksi siinä illalliskohtauksessa jossa Mia on poikaystävänsä ja tämän ystävien kanssa, niin varsinainen dialogi on pelkkää täytettä. Todellinen tarina tapahtuu Stonen kasvoilla ja silmillä. Toki se nyt on ehkä sanottava, että Stone on hetkittäin aavistuksen verran turhan yliaktiivinen omaan makuuni. Jokatapauksessa jättää bogartmaisen Goslingin, joka kätkee kaikki tunteet sisäänsä, aikalailla varjoonsa, joten miespääosa on ihan auki.
Ylipäänsä laulut ja dialogi pursuaa ihan kiitettävästi erinäisiä merkityksiä. Paljon tarinankerronnasta tapahtuu kameralla, musiikilla, eleillä ja kasvoilla, sekä editoinnilla. Eritoten teknisellä puolella adjektiivi jolla kuvaisin tuota tyyliä olisi viipyilevä. Kuin unessa. Valtaosa avainkohtauksistakin tapahtuu öisin. Myös musiikilla on oma roolinsa. Kuinka vakavana pianistina itseään Sebastiania nöyryytetään pyytämällä tätä soittamaan syntetisaattoribiisi I Ran Flock of Seagullsilta. Yksityiskohta, joka on syytä muistaa myöhemmässä vaiheessa elokuvaa.
Elokuva herätti hämmentävän valtavan halun katsoa se uudelleen. Jo mukanaan vievän avauskohtauksen jälkeen olisin halunnut kelata taaksepäin. Se henki sitä kiiltokuvamaailmaa ja myyttiä, jona Hollywood edelleenkin hieman nähdään. Vaikkei se ehkä olekaan enää yhtä sokerikuorrutettu kuin vaikkapa vielä 50-luvulla. Se on silti edelleen täynnä optimistisia ja unelmiaan jahtaavia ihmisiä. Kaupunkikin on rakennettu unelmista / unelmien ympärille. Joka päivä glamour ja menestys on läsnä silmien edessä ja tuntuisi olevan aivan käsien ulottuvilla. On oltava esillä, tavattava ihmisiä. Jaksettava ja yritettävä. Toisena työnä käydään jostain raapimassa toimeentulo jne. Avausnumero ikään kuin kuvaa kaupunkiin saapuvien mielenlaatua. Sen jälkeen siirrytään oikeaan maailmaan ja mahdollisesti jo kaupungissa asuvien pariin, jossa toiset ovat optimistisempia ja toiset turhautuneempia.
Vaikka tuo nyt syleilee erityisesti Hollywoodia, niin teemat ovat universaaleja ja arkisia. Miten ihmiset ovat nopeita tallomaan, vähättelemään tai naureskelemaan toisen unelmille. Mitä käyt läpi silloin kun olet latonut vaikkapa urasuunnittelusi yhden kortin varaan ja epäonnistut. Miten paljon uhrauksia, kamppailua ja kompromisseja isot unelmat vaativat. Seb ja Mia täydentävät ja kannustavat toisiaan. Joten on kaunista ja ironista, miten nuo samat unelmat uhkaavat ajaa heidät erilleen.
Kaunis elämää, uskallusta ja elokuvia juhlistava teos. Minä ainakin sain noista viittauksista aivan jumalattomasti ekstrailoa irti kun tunnistin muutamia lennosta ja eritoten Hollywood Hillsin Iskelmäkaruselliin nojaava tanssikohtaus avasi kyynelkanavat, jossa tanssahdelttin Fred Astairen ja viiden miljoonan dollarin sääret/jalat omanneen Cyd Charissen hengessä. Sama kyynelkanavien aktivoituminen tapahtui toki jo elokuvan avauksessa. Ja Amerikkalainen Pariisissa tyylisessä montaasissa lopussa, josta en kieltämättä paljoakaan nähnyt juuri em. syystä. Heittämällä suurimpien suosikkieni joukkoon. Vähän on toki masentavaa, että jo tässä kohtaa on vuoden paras elokuva nähty.
