Teen pientä päivitystä tähänkin ketjuun. Nyt, kun taisteluiden; veren, hien ja kyyneleiden jälkeen sain dvd-asemani toimimaan, on tullut katsottua pari leffaa. Pianistista puhuin jo vähän ylempänä, se oli loistava elokuva.
Sen jälkeen erään ystäväni kanssa on tullut katsottua Viimeinen samurai ja Johnny English-kohellus (en muista sen tarkkaa nimeä, Rowan Atkinson agenttina kumminkin, you know).
Samurai oli ihan tyylillä tehty, Japanin vuoristomaisemat vihloivat hiuksia kauneudellaan, ja paikalliset puhuivat japania ja murtaen englantia, ihan kuten oikeassakin elämässä. Pianistissa nimittäin brittienglanti laittoi vähän häiritseviä mielipiteitä liikenteeseen (en tullut maininneeksi todella hätäillen kirjoitetussa viestissäni). Vaikka Cruise oli pääosassa tässä Samurai-miekkailussa, olisin sen Viimeisen osan jättänyt kuitenkin sille vastarintajapanilaiselle. Elokuvasta sai sen käsityksen, että tämä kylällinen sissejä oli viimeinen linnake muinaisessa japanilaisuudessa, ja sitten amerikkalainen tuli ja pelasti taas koko universumin. Oh jeah, missä me olisimmekaan ilman amerikkalaisia. Onneksi tiedän, että seuraavassa suuremmassa operaatiossani - Band of brothersissa - tämä näkökulma puuttuu täysin, vaikka kyseessä onkin toinen maailmansota, joka päättyi siihen, että amerikkalaiset voittivat Japanin ja.... Ymmärsittekö pointtini?? Ellette, niin kerron, että en pidä amerikkalaisten itserakkaudesta. Band of brothersin saamista lainaan ystävältäni odotan mielenkiinnolla.
Mielipiteeni Viimeisestä samuraista on se, että se oli todella huolella tehty. Juoni oli mielenkiintoinen ja helposti seurattavissa. Taistelukohtaukset olivat taas se, minkä tähden kaksi kertaa harkitsin vuokraamista/katselua, mutta kyllä niistä selvisin. Amerikkalaiset vain pelastavat maailman liian usein, sille ällötyksen tunteelle en vain voi mitään.
Johnny English-hässäkkä nyt oli jotain niin naurettavaa, mitä voi odottaa vain Mr. Beaniltä. Todellakin naurettavaa, sillä olin tosissani kuolla nauruun. Sai laittaa vain aivot hyllylle ja katsoa leffaa. Järjen raja ylitettiin, ja heleposti. Meni todellakin komediasta ihan jees. Rowan Atkinson teki ihan vakuuttavaa työtä koomikkona.
Viimeisin valtaukseni Atalan Makuunista oli Traudl Jungen haastatteluista tehty dokumentti Hitlerin sihteeri - kuollut kulma. Tämä vaikutti todella syvästi sekä minuun että arvostukseeni elokuvaa Perikato kohtaan. Nimittäin Perikadon ensin nähneenä voi nyt varmasti sanoa, että se ei ollut mitään huuhaata, vaan kohtaukset palautuivat loogisessa järjestyksessä mieleeni. Kun joku uskaultuu rouva Jungen tavoin julkisuuteen puhumaan menneisyytensä vaikeista asioista, se on hatun noston paikka. Hän itse pohti siinä 1,5-tuntisessa haastattelussa, että ei hän voi mennä sen verhon taakse, että oli nuori ja utelias. Täysin avoimesti hän kertoi ne vaiheet, mitä kautta hän päätyi testiin, jossa Hitler valitsi sihteerinsä.
Ehkäpä hän sitten tätä kautta haki mahdollisuutta antaa itselleen anteeksi sen, että palveli miljoonien ihmisten hengen vaatinutta järjestöä. Ihan täysin näytti tunteen päässeen valloilleen, kun hän kuvaili rouva Göebbelsin myrkyttävän lapsensa. Heräsihän siinä ja paljon aikaisemminkin kysymys: Onko tämä kaikki oikein? Perikadon pohjalta en muistanut (liekö siinä ollut?), että eräs palvelija useaan kertaan pyysi Magda Göebbelsiltä, että tämä antaisi lasten tulla hänen mukaansa, kun hän poistuu. Magda Göebbels oli vastannut, että ei hänen lapsillaan olisi kuitenkaan tulevaisuutta Saksassa ilman kansallissosialismia. Tippa tuli silmään väkisinkin, vaikka huippupaljon väsyttikin univelan tähden tätä dokumenttia katsoessa.
Sodan oppitunnit jäi vielä hyllyyn, ehkä ensi perjantaina sitten.