Seuraavaksi esittelen lyhyelti viisi hyllystäni löytyvää leffaa jotka kuvaavat ihmismielen nurjaa puolta tai sadistisuutta inhorealiastisella tai muutoin vastenmielisellä tavalla, mutta jotka kuitenkin osin juuri tämän tähden kiinnostavat (pientä)osaa leffayleisöä - kuten minua.
Irreversible - Syntiset:
Ballucci Cassel Dupontelin filmiä voidaan pitää monellakin tapaa omalaatuisena.
Ensinnäkin se kuvataan takaperoisessa järjestyksessä jolloin loppu on alussa, tämän jälkeen elokuvan tarina etenee episodittain kohden alkuaan eli leffan loppua. Joissain leffoissa tämä varmasti toimii mutta tässä nimenomaisessa elokuvassa tämä tehokeino sotkee omalaatuista tunnelmaa entisestään, nyt eräs huipennoksista on leffan alussa ja tämän jälkeen edetään kohden loppua jossa sitten paljastuu se mikä sai päähenkilöt tähän ultaraväkivaltaiseen alkuhuipennokseen. Takaperoistako? Totta vie, niin on.
Elokuva on otteeltaan muutenkin hyvin rujo ja kuvaukseltaan (tarkoituksellisestikin) epätasainen. Tämän katsottuani mietin itsekin, voisinko minä "kilahtaa" yhtä totaalisesti jos minun rakkaalle tehtäisi jotain sellaista mitä elokuvan rakastuneille tapahtuisi? Tässä elokuvassa ihmiset ovat eläimiä.
Ichi - the K1ller:
Tämän japanilaisen "toimintafantasian" (kuten leffaa kotelossa nimitetään) rinnalla Battle Royale on päiväretki leikkipuistoon. Leffan välittämä kuva Japanin alamaailmasta on sadistinen ja raaka - millainen se epäilemättä todellisuudessa onkin. Tämä elokuva on kertomus ihmismetsästyksestä jonka järjestää albiino sadomasokisti Kakihara ja kohteena on salaperäinen tappaja Ichi.
Elokuva on julma ja brutaali kaikella tapaa, siinä edes naiset eivät saa armoa väkivaltakoneiston julmassa käsittelyssä. Henkilöiden inhimillisyys katoaa tähän julmuuteen, mutta silti, kaikesta huolimatta, Ichistä löytyy hyvyyttä. Elokuvan lopussa Kakihara kokee jotain mitä hän on toivonut aina kokevansa...
Caligula:
Tätä elokuvaa ei liene tarvinne suuremmin esitellä, likimain jokainen elokuviin syvällisemmin tutustunut tuntee tämän "merkkiteoksen". Teoksen joka yhdistää historiallisen kerronnan perverssioihin ja seksiin.
Tarinahan kertoo keisari Caligulan elämäntaipaleesta, se välittää kuvan kieroon kasvavasta miehestä joka nousee keisariksi - tähän saakka tarina eteneekin oivallisesti, seksuaalinen lisämauste ei laisinkaan tunnu ylimääräiseltä leffan kerronnassa, valtaosin sen käyttö on vielä hyvin perusteltua. Sen sijaan loppua kohden kerronnassa annetaan mielestäni liikaakin painoa pornolle, kyse ei siis enää ole seksistä ja erotiikasta vaan pornosta.
Tiedän Caligulasta jotain, tiedän hänen mielensä nurjasta puolesta ja hänen kieroista tempauksista (kuten senaattoreiden puolisoiden ja tyttärien pakottamisen prostituoiduiksi), mutta nyt tarina kerronnassaan sortuu mielestäni liikaa tähän pornoon. Sen sijaan, että olisi ollut vain yhdessä osassa leffaa se kasvaa likimain leffan päätarkoitukseksi (mikä lienee tuottaja Cuccionen tarkoituskin). Elokuva menettää suuren tehokeinon sortuessaan näyttämään sitä liiankin kanssa, tässä suhteessa elokuva poikkeaa kielteisellä tapaa listan seuraavasta elokuvasta jossa seksi ja sadismi yhtälailla ottavat roolinsa mutta joka elokuvallisin keinoin saavuttaa päämääränsä mielestäni paremmin.
Salò:
Salò eli Sodoman 120 päivää jäi Pier Paolo Pasolinin viimeisimmäksi elokuvaksi - elokuvaa voisi siten luonnehtia hänen testamentikseen. Todellisessa elämässä Pasolini jakoi saman kohtalon elokuvan nuorten poikien ja tyttöjen kanssa, vain jokin aika elokuvan valmistumisen jälkeen Pasolini murhattiin raa'asti - tekijää ei koskaan saatu kiinni.
Leffasta olen jokin aika sitten kirjoitellut jonkin rivin tähän ketjuun joten nyt tyydyn toteamaan leffassa elokuvallisin keinoin kuvattavan kuinka valta turmelee ja lopulta rajaton valta tekee ihmisen täysin vastuuttomaksi teoistaan. Diktatuurissa missä kukaan tai mikään ei kontrolloi valtaapitäviä, mikään julmuus ei ole heidän taholta mahdotonta, mikään fantasia ei ole kuvitelman ulottumattomissa.
Ihminen on jälleen eläin mutta toisella ihmisellä ei välttämättä ole enää edes eläimen arvoa - hän on ulostetta...
Texas Chain saw Massacre:
Tätä Tobe Hooperin legendaa tuskin tarvinnee kauhuelokuvien ystäville esitellä, siitä tehty lämmitelmä jää todella ultrakauas alkuperäisen tehosta.
Elokuva sai moraalinvartijat liikkeelle kautta maailman - se vaadittiin tuhottavan, se laitettiin esityskieltoon Suomessa että monissa muissa maissa, samalla se sai kuitenkin ihastusta osakseen sellaisilta ohjaajasuuruuksilta kuin Kubrick ja Spielberg.
Tässä leffassa on karua julmuutta ja samalla kauneutta, se repii inhimillisyyden riekaleiksi ollen samalla kuitenkin synkeällä ja julkealla tavalla ihannoitava suoritus. Sitä katsoessa tiesi odottaa brutaalia julmuutta ja kauheutta, mutta yhtäkaikki, siitä huolimatta se sävähdytti ja sykähdytti - tämä tuntui aivojen sopukoissa ja selkäytimessä saakka.
Millaisia grilliherkkuja juuri Sinä haluaisit nauttia tulevana kesänä?
vlad.
