Tuli käytyä katsomassa Kaurismäen uusin tuotos Le Havre ja ei tarvinnut taaskaan pettyneenä tulla pois elokuvateatterista vaikka ei tämä mikään ihan mestariteoskaan ollut. Sanoisin että taattua Kaurismäki-laatua niin hyvässä kuin pahassakin.
Kyllähän nämä Kaurismäen elokuvat hyvin pitkälti samaa teemaa toistavat: Ihmisillä on vaikeuksia mutta silti kaikki vaan puskevat positiivisella asenteella eteenpäin, viranomaisten kanssa on ongelmia mutta aina löytyy joku lämminsydäminen ihminen joka auttaa, ja nämä auttajat ovat aina muita vähäosaisia jne. Mutta silti näissä Kaurismäen elokuvissa on joku sellainen lämmin ja positiivinen perusfiilis joka saa aina hyvälle tuulelle ja nauttimaan elokuvasta.
Edelliseen Aki Kaurismäen leffaan eli Laitakaupungin Valoihin, joka oli oikein päähänpotkimisen ja epäonnistumisten ylistyslaulu, tämä Le Havre oli huomattavasti positiivisempi ja kepeämpi ja loppu oli suorastaan jo yltiöonnellinen. Ehkä tuohon loppuun olisinkin toivonut vähän erilaista ratkaisua, positiivista mutta uskottavampaa.
Ja pari asiaa mistä minä aina nautin Kaurismäen elokuvissa ovat visuaalisuus ja musiikki. Visuaalisuudella tarkoitan näitä vanhahtavia miljöitä jotka tuovat mieleen Edward Hopperin maalaukset hiljaisine katuineen ja kahviloineen, ja sitä että kaikki rekvisiitta autoista lähtien on vanhaa. Se vaan jotenkin sopii niin pirun hyvin noihin elokuvien tunnelmiin. Ja tässäkin elokuvassa oli musiikkivalinnat onnistuneet kuten yleensäkin.
Ei siis mitään uutta auringon alla mutta miksikäpäs sitä toimivaa kaavaa väkisin muuttamaan.
Kyllähän nämä Kaurismäen elokuvat hyvin pitkälti samaa teemaa toistavat: Ihmisillä on vaikeuksia mutta silti kaikki vaan puskevat positiivisella asenteella eteenpäin, viranomaisten kanssa on ongelmia mutta aina löytyy joku lämminsydäminen ihminen joka auttaa, ja nämä auttajat ovat aina muita vähäosaisia jne. Mutta silti näissä Kaurismäen elokuvissa on joku sellainen lämmin ja positiivinen perusfiilis joka saa aina hyvälle tuulelle ja nauttimaan elokuvasta.
Edelliseen Aki Kaurismäen leffaan eli Laitakaupungin Valoihin, joka oli oikein päähänpotkimisen ja epäonnistumisten ylistyslaulu, tämä Le Havre oli huomattavasti positiivisempi ja kepeämpi ja loppu oli suorastaan jo yltiöonnellinen. Ehkä tuohon loppuun olisinkin toivonut vähän erilaista ratkaisua, positiivista mutta uskottavampaa.
Ja pari asiaa mistä minä aina nautin Kaurismäen elokuvissa ovat visuaalisuus ja musiikki. Visuaalisuudella tarkoitan näitä vanhahtavia miljöitä jotka tuovat mieleen Edward Hopperin maalaukset hiljaisine katuineen ja kahviloineen, ja sitä että kaikki rekvisiitta autoista lähtien on vanhaa. Se vaan jotenkin sopii niin pirun hyvin noihin elokuvien tunnelmiin. Ja tässäkin elokuvassa oli musiikkivalinnat onnistuneet kuten yleensäkin.
Ei siis mitään uutta auringon alla mutta miksikäpäs sitä toimivaa kaavaa väkisin muuttamaan.