Tämä ei ole kaunokirjoitus, se on vain kirjoitus. Kuului yliopiston opinto-ohjelmaan, ja kirjoitin tällaisen jutun. Ajattelin liittää tänne ihan piruuttani.
Tämän siis kirjoitin vuonna 2009.
SUURISTA IKÄLUOKISTA, PULLAMÖSSÖSUKUPOLVESTA JA VÄHÄN MUUSTAKIN; ESSEENTAPAINEN.
Synnyin 1970-luvun alkupuolella “valmiiseen pöytään”. Sairaalan keinovalossa, puhtaiden lakanoiden väliin. Molemmat vanhempani ovat syntyneet vuonna 1946, eli he ovat mitä tyypillisimpiä ns. suurten ikäluokkien edustajia. Heidän isänsä olivat käyneet sodan, äitinsä pelänneet kotirintamalla. Isovanhempani tunsivat sodan ja laman, mutta osallistuivat toisaalta myös Suomen jälleenrakentamiseen ja sotakorvausten maksamiseen, perheistään huolehtimisen ohessa. Siinä mielessä ajattelen heidän kuuluvan kahteen eri sukupolveen, mikäli kriteerinä pidetään Jeja-Pekka Roosin tyypittelyä.
Kuuntelin pienenä erittäin suurella mielenkiinnolla äitini isän tarinoita lapsuudestaan, nuoruudestaan ja jopa sotavuosista (joista hän tosin puhui vain harvakseltaan ja silloinkin lähinnä yleisellä tasolla). Toisen isoisäni näkökulmaa en verrokiksi saanut - hän kuoli kaksi vuotta ennen syntymääni. Jo lapsuudesta asti minua on viehättänyt historia ja yhteiskunnan ilmiöiden seuraaminen, ja ymmärsin varhain eri sukupolvien kokemusten poikkeavan suuresti toisistaan. Populaarikulttuuriin perehtyneenä ja ironiantajuisena ihmisenä olen myös nautiskellut nuorison ainaisen kapinoinnin ja auktoriteettien vastustamisen tutkimisesta. Vallankumous syö aina lapsensa, mutta vasta sen jälkeen kun lapsi on aikansa saanut uhitella vanhemmilleen ja yhteiskunnalle, repiä pesäeroa vanhaan kyetäkseen tuottamaan jotain uutta.
Suuria ikäluokkia, vanhempieni sukupolvea, on leimannut Suomessa taistolaisuus, kulttuuriradikalismi, nuoruuden aatteellisuus. 60-lukulaisiksi heitä tavattiin kutsua. He kapinoivat konservatiivisesti ajatelleita vanhempiaan kohtaan kääntymällä kohti vasemmistolaisuutta, hippiliikettä, vapaata rakkautta (e-pilleri yleistyi heidän nuoruudessaan juuri sopivasti, mutta AIDS oli vielä kaukana edessä) ja moninaisia “henkistymisen” muotoja. Heille rakennettu valmis, velaton, suomettunut ja sisäsiittoinen yhteiskunta ei tuntunut jostain syystä kelpaavankaan, vaan idealistiset 60-luvun nuoret kaipasivat jotain muuta. Ei ihme että silloisia valtaapitäviä (ja vanhempia) ärsytti.
Luin vastikään artikkelia nykyisestä supersarjan äveriäästä, pankkiiri Björn Wahlroosista. “Nalle” oli nuoruudessaan vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen avainhahmoja, ja tämä keljutti isä-Wahlroosia, kansliapäällikkö “Bunttaa” suuresti. Jutussa kerrottiin, kuinka Buntta lahjoi punaisella urheiluautolla pojan pois “kommarien porukoista”. Ääriesimerkki toki, mutta näin kävi suurille ikäluokille yleisemminkin. Mahdollisuudet opiskeluun ja koulutukseen olivat aivan muuta toista kuin heidän vanhemmillaan, ja pikkuhiljaa punainen nuoriso haalistui vaaleanpunaiseksi ja osa ryhtyi jopa sinertämään. Huomattiin markkinatalouden edut, varallisuuden vapauttava autuus. Taisto Sinisalon mukaan nimetty liike kuihtui hiljalleen, opiskelijapoliitikot valmistautuivat vallan kahvaan.
Suuri sukupolvi ei tietenkään koostunut pelkästään radikaaleista opiskelijanuorista. Maaseudulla elettiin kuten aina, mutta ajan henki vei “maalikyliin”, sieltä pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Teollisuus tarvitsi työvoimaa; maalaispojat ja -tytöt halusivat pois pienistä ympyröistään. Duunarista korkeakoulutettuun saattoi suuren ikäluokan nuori luottaa kerran saadun työpaikan pysyvyyteen. Etuja saavutettiin ja niistä valmistauduttiin pitämään kynsin hampain kiinni.
Lapsiakin saatiin. Tässä kohtaa astun minä mukaan kuvaan, minä ja koko pullamössösukupolvi (kuten teollisuuspohatta Martin Saarikangas meitä olettaakseni silkkaa ystävällisyyttään nimitti). Kanadalainen kirjailija Douglas Coupland nimesi 1964-78 syntyneet X-sukupolveksi, jolle leimallisia piirteitä ovat mm. aatteellisuuden halveksunta, epäluottamus yhteiskuntaan ja uskonnollisiin instituutioihin, hetkessä eläminen, epäluottamus puolueisiin, yksilöllisyyden korostaminen ja uusavuttomuus. (Houkuttelisi suuresti kysyä, mistä tuo epäluottamus yhteiskunnallisiin ja muihin valtarakenteen keskittymiin johtuu, mutta vastustan nyt kiusausta.) Ehkäpä voisin lisätä vielä yhden tunnusmerkin: jos kiellät kuuluvasi X-sukupolveen, luultavasti kuulut siihen. Johonkin kuuluminen nähdään negatiivisena asiana. Minäkin, mutta toivoakseni eri syistä kuin sukupolveni valtaosa.
Niin, ne saavutetut edut. Osku Pajamäki suomii suuria ikäluokkia ja valtaapitävää eliittiä armottomasti kirjassaan Ahne sukupolvi. Luin kolmisen vuotta sitten ilmestyneen teoksen vasta tänä vuonna, mutta ajankohtaiselta se tuntui tälläkin hetkellä. Pajamäki syyttää vanhempiensa (ja minun vanhempieni) ikäluokkaa oman edun tavoittelusta, eläkepommin virittämisestä ja jälkipolvien niskaan paiskaamisesta, nuorison pätkätöihin (ja turvattomaan elämään) pakottamisesta, valtion omaisuuden perusteettomasta myymisestä ja rahojen käärimisestä omiin taskuihin, työvoimapulalla uhkailemisesta vailla perusteita… Ahne sukupolvi on pamfletti, keskustelunherättäjä ja tarkoituksellisen raflaava kirja, mutta huumorina tai satiirina sitä ei voi pitää. Siihen se on aivan liian totta.
Ahne sukupolvi tietenkin sanoo, että pullamössösukupolvi on väärässä. Meidän pitäisi olla kiitollisia kun saamme kaiken valmiina. Eläkepommia ei ole. Työvoimapula tulee. Pätkätyötkin ovat hyväksi, emmehän me edes haluaisi sitoutua varmoihin ja turvallisuutta tuoviin työsuhteisiin! Joo joo, uskoo ken tahtoo. Pelottavinta kuitenkin on, että suuren ikäluokan edustajista iso osa varmaankin oikeasti luottaa noihin väittämiin. Poliittiset päätöksentekoelimet, teollisuus, media ja koko valtakoneisto ovat 1945-50 syntyneiden hallinnassa, joten ei mikään ihme että virallinen totuus on mitä on. Ainakin Pajamäki uskoo tähän suuren sukupolven salaliittoon, ja kirjansa luettuani minulla on suuri kiusaus uskoa siihen myös.
Miksei minun sukupolveni sitten tee mitään? Miksi emme kampea vanhempiamme pois vallankahvasta? Miksi emme pakota heitä eläkkeelle ja ota itsellemme vakituisia työpaikkoja, joita paljon enemmän tarvitsisimme lastemme elättämiseksi ja asuntolainojemme maksamiseksi? Vastaus on helppo. Sinä aikana, jonka suuret ikäluokat ovat päättävissä elimissä istuskelleet, he ovat tehneet sen mahdottomaksi. Demokratiamme perustuu enemmistön tahtoon, ja vielä toistaiseksi eläkeläisiä ja yli viisikymppisiä on tarpeeksi pitämään systeemin muuttumattomana. Nuoremmista päättäjien porukoihin on kelpuutettu mukaan se aines joka ei pullikoi tutkainta vastaan, vaan kulkee lauhkeasti kuusikymppisten sukupolven talutusnuorassa.
Nuorison yhteiskunnallista aktiivisuutta ei oikeasti edes haluta tukea, koska mitä enemmän ja mitä valveutuneempia nuoria uurnilla käy, sen horjuvammiksi yhteiskuntamme ylimysten jakkarat tulevat. Niin kauan kuin nykyiset veijarit ovat vastuussa (sic), jatkuu valtion omaisuuden myynti jolla rahoitetaan virheinvestoinnit (mm. Soneran ostama neljän miljardin ilmatila Saksassa). Sekin saattaisi olla suuren ikäluokan eläkepotista poissa, eikä sitä riskiä oteta vaan myydään Suomi ennen kuin tingitään saavutetuista eläke-eduista ja Marbellan golfosakkeesta.
No, ehkäpä suuret ikäluokat on nyt käsitelty… Palataan X-sukupolveen, eli minuun ja ikätovereihini. Ajattelin pitkään olevani erilainen, erityinen. Pidin itseäni suurena individualistina, ensimmäisenä joka havaitsi että yhteiskunnassa on jotain mätää. Vastustin massakulttuuria, typeryyttä, pinnallisuudella aivopesua (niin teen vieläkin). Tämä siis alle kaksikymppisenä. Aikuistuttuani ja luettuani enemmän sukupolveni mietteistä ja aatteista/aatteettomuudesta havaitsin, että minunlaisiani oli enemmänkin. Paljon enemmän. Emme vain välttämättä olleet sitä tiedostaneet, koska mitään yhtä suurta ja kokoavaa aatetta ei 80-luvun lopulla ja 90-luvulla ollut. Nuoriso pirstoutui pienempiin porukoihin. Luontoa suojeltiin, yhden asian kansanliikkeitä perusteltiin. Muoti-ilmiöt, musiikkityylit ja populaarikulttuurin sankarhahmot saivat seuraajia. Auktoriteetteja vastustettiin yhtä innokkaasti kuin aikaisemmatkin nuorisosukupolvet olivat tehneet, mutta kukin tahollaan itsekseen tai pienissä ryhmissä, omalla tavallaan.
Entäpä sitten tulevaisuus? Minun ja ikäisteni lapset, jotka ovat nyt peruskouluiässä tai eivät vielä, millainen sukupolvi heistä tulee? Maailman ollessa mitä se on, ja ihmisen tyhmyyden pysyessä vähintään nykyisellä tasolla, ei muutamissa tulevissa vuosikymmenissä liene kehumista. Kun me 70- ja 80-lukujen lapset saamme maapallon haltuumme, onnistumme mahdollisesti tuhoamaan sen kokonaan. Mikäli näin ei jostain syystä kävisi, uskon meidän omaksuvan vuorostamme vanhempiemme arvot - ne samat arvot joita olemme parinkymmenen vuoden aikana totuttautuneet halveksimaan. Keräämme etuja, keräämme materiaa. Riistämme kehitysmaita, nautimme teknologiasta ja elämän “helppoudesta”. Aatteemme jäivät marginaalisiksi eikä sukupolvemme tuntenut missään vaiheessa itseään yhtenäiseksi. Meidät pakotettiin kamppailemaan yksilöinä toimeentulomme puolesta, eikä kokoavaa ideologiaa päässyt syntymään. Lapsemme kuitenkin, näin toivon, onnistuvat välttämään ansan johon me putosimme ja löytävät jonkin johtotähden jota seurata. Ehkä siihen tarvitaan globaalin markkinakapitalismin ja teknologiauskonnon romahtaminen, mutta olkoon sitten niin. Uskon ja luotan, että nyt kasvullaan olevat ihmistaimet huomaavat muutaman heitä edeltäneen sukupolven virheet eivätkä toista niitä. He ansaitsevat parempaa.
Vanhempamme tyrivät, me tyrimme. Älkää tyrikö enää.
