1. Asumisen hinta on saatava alas. Erityisesti tämä koskee vuokralla asumista. Tämä saavutetaan seuraavalla tavalla:
- Valtion on vedettävä kaikki tukensa "yleishyödylliseksi" määriteltyiltä vuokrafirmoilta (esim. VVO).
- Asuntolainan korkovähennyksen purkua on edelleen nopeutettava.
- Asumistukea on ruvettava pienentämään hyvin hitaasti, mutta varmasti. Tähtäimenä 20-30 vuoden päästä tueton asuminen.
- Kuntien ja kaupunkien on otettava enemmän vastuuta yksiöiden ja kaksioiden rakentamisesta ja kaavoittamisesta ja tarjottava asuntoja "plus miinus nolla" hinnalla vuokralle. Tällä tavalla saadaan synnytettyä kilpailua asukkaista yksityisille markkinoille, opiskelijoiden ja nuorten toimeentuloa turvataan paremmin ja synnytetään työpaikkoja kun rakentamista lisätään.
-Asumisen kustannusten laskiessa ihmisten ostovoima nousee joka johtaa siihen, että paikalliset yritykset pärjäävät paremmin. Paikalliset yritykset kun pärjäävät paremmin, saadaan lisää työpaikkoja josta saadaan lisää ostovoimaa ja taas paikalliset yrittäjät pärjäävät paremmin jne. Kyseessä on siis positiivinen kierre.
4. Byrokratiaa pitää purkaa ja valtion on suoraviivaistettava ja karsittava toimintaansa. Koulutus, poliisi, maanpuolustus, jossain määrin terveydenhuolto pitää kuulua valtion toimintaan. Yritystuet, finanssiseikkailut, revontulitutkijat, säänennustus, kuntien irtisanomissuojat, virkamiesten pitkät lomat, armeijan soittokunnat tai kalustonäytökset yms yms ei kuulu valtion toimintaan ja ne pitää lopettaa.
Ilman että tästä kysyttiin minulta, kommentoin Jatkoajan Kokoomuksen edustajana muutamaa näihin kahteen kohtaan liittyvää asiaa. Ja eteenpäin pyrkivänä poliitikkona pyrin rakentamaan kommenttini kilpailijankin ajatusten pohjalta kohti yhteistä päämäärää, en osoittelemalla 20-40 kohdan listalta niitä yksittäisiä kohtia, joissa hän on mielestäni väärässä.
Sekä byrokratiaan että asumiseen liittyvänä asiana tahtotilani on purkaa haihattelevaa sääntelyä rakentamisessa. Siinä kaksi kohtaa ovat ylitse muiden (olkoonkin että tämä menee melkein lillukanvarsitasolle).
Ensimmäinen asia on rakennusmääräyksiin liittyvä sääntely. Energiasäästöt ja parempaan energiatalouteen pyrkiminen ovat ehdottomasti tavoiteltavia asioita, mutta lakeihin on saatava tarvittaessa liikkumavaraa esimerkiksi lämmöneristysmääräysten suhteen. Passiivitalot ja muu nollaenergiaan pyrkiminen pitää laajentaa standardeiksi vasta sitten, kun niistä on pitkältä ajalta kokemuksia. On olemassa lukemattomia moderneja tapoja säästää energiaa, mutta rakentamisen pitää olla kestävää, eikä maallikkojen huolto-osaamiseen täysin luottavaa utopiaa. Emme voi ottaa sitä riskiä, että rakennamme uusia homepommeja. Tässä isoon rooliin nousee se, kuinka saamme hyödynnettyä koulutusta ja tutkimusta. Kansalle on tarjottava myös lisää tietoa elinkaarenhallinnasta - siitä, miten nyt tehtävät investoinnit vaikuttavat rakennuksiin pitkällä ajanjaksolla.
Yhtenä sivujuonteena tälle on maalämmön suurempi hyödyntäminen. Yhteisöt, valtio ja kunnat eivät saa olla omavaraisen energiatalouden esteenä.
Sääntelyn pitää myös tähdätä siihen, että voimavaroja ja kustannuksia siirtyy tiukoista määräyksistä ja vaatimuksista rakentamisen huolelliseen valvontaan. Siltä osin vaatimuksia voidaan jopa kiristää. Samalla kustannuksella parempia taloja, kustannuksia ylimitoitetuista rakenteista huolelliseen lopputulokseen ja sen valvontaan.
Korjausrakentamisen ja käyttötarkoituksen muutosten suhteen määräyksiä on tarkasteltava uudelleen ympäristöä palvelevalla tavalla. Etenkin pääkaupunkiseudulla on löysättävä vaatimuksia esimerkiksi paikoituksen sekä väestönsuojien osalta. Tyhjillään olevia toimistotiloja pitää saada muutettua helpommin asuinrakennuksiksi ja opiskelija-asunnoiksi.
Museoviraston ja rakennusvalvonnan ylivaltaa julkisivuasioissa pitää saada purettua kohtuullisemmaksi. Suomella ei ole varaa maksaa liikaa niistä virheistä, mitä menneiden vuosikymmenien aikana tehty huoltotoimenpiteiden laiminlyönti on aiheuttanut rakennuksille. Homekouluja ei pidä suojella määräänsä enempää, jos suojelu jää vain keisarin uusien vaatteiden tasolle. On olemassa lukuisia julkisia rakennuksia, joita muka suojellaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaina, ja siksi kunnat ja kaupungit maksavat niiden korjaamisesta edullisemman uuden rakennuksen sijaan - etenkin jos korjausvaihtoehdossa nykyisiä rakenteita ja tilajakoja ei edes pystytä hyödyntämään. Asuinrakentamisessa taas pitää pyrkiä siihen, että julkisivujen korjausratkaisut toimivat julkisivultaan ympäristöön, ei kyseiseen yksittäiseen rakennukseen tuijottaen.