Mä olen ihan tietoisesti ollut viime aikoina hiljaa Pikkaraisesta, koska oikeastaan kaikki on osaltani jo sanottu. En ole lainkaan eri mieltä niiden kanssa, joiden mielestä HIFK:n peli on ollut paskaa ja epäviihdyttävää eikä mitään punaista lankaa ole ollut nähtävissä. Onhan mullakin nyt helvetti vieköön silmät päässä. En edelleenkään ole sitä mieltä, että Pikkarainen on Mestis-valmentaja ja minun mielestäni on melko ala-arvoista käytöstä käyttää sellaista nimitystä oman suosikkijengin päävalmentajasta, jolla on kuitenkin Mestis-mestaruuksien lisäksi myös vuosien kokemus Liigasta. Mestarivalmentajia ei joka oksalla kasva, sen voi jokainen todeta vaikkapa katsomalla 2000-luvulla mestaruuden voittaneiden koutsien nimilistaa. Aika lailla samat koutsit ja jengit siellä pyörii. Ja kaikki me tiedämme, miten erityisen vaikeaa HIFK:n luotsaaminen mestaruuteen on.
Se nyt on ihan itsestään selvää, että päävalmentaja kantaa vastuun joukkueen menetyksestä. Se kuuluu ammattiin ja on kaikilla tiedossa. Samoin, kun se on tiedossa, että duunit loppuu seurassa yleensä jossain vaiheessa. Joskus se jopa yhdistää ja vapauttaa joukkuetta, kun tulee tieto jatkaako koutsi vai tuleeko uusi. Halutaan vetää ”kerran vielä” tälle porukalle, koska yleensä aina koutsien vaihtuessa myös joukkue uudistuu paljon. Varmuus jostain on yleensä parempi kyin epätietoisuus.
Itse olen antanut Pikkaraiselle paljon ennakoitua enemmän aikaa, sillä loukkaantumisten tuoma turbulenssi mutkistaa kaikkia asioita. Tähän kauteen lähdettäessä alkuperäinen plan oli, ettei joukkueeseen tule montaa uutta pelaajaa eikä NHL-lainoja oteta. Yhtäkkiä tilanne muuttui loukkaantumisten vuoksi niin paljon, että lainoja oli pakko ottaa. Eikä kenelläkään lainoista Niki Borgströmiä lukuunottamatta ole lainkaan HIFK-taustaa. Suomela toki oli käynyt skriivaamassa nimensä sopimukseen, mutta se lämmitti yhtä paljon kuin Antti Raannan nollapelit Ässissä. Valmennuksen on tutustuttava jokaiseen pelaajaan ja vie ihan oikeasti aikaa nähdä, mikä toimii ja mikä ei ja miten jokaisesta pelaajasta saadaan kaivettua paras irti. On ihan eri asia, kun joukkueeseen tulee yksi uusi pelaaja kesken kauden kuin että niitä uusia pelaajia tulee ketjullinen. Ja mitä nimekkäämpi pelaaja, sitä suuremmat odotusarvot pelaajan tehoista kaikilla on. Joku Antti Suomela on ääriesimerkki pelaajasta, jonka osaamisen kaikki tietävät, mutta homma ei kentällä toimi niin, että se näkyisi tehoissa. Pelaaja on pettynyt, valmennuskin ehkä, mutta koutsien pitää olla optimistisia ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja samaan aikaan, kun uusien pelaajien kanssa pitäisi tutustua ja hinkata heidän kanssaan pelitavallisia asioita, uutta ukkoa putoaa sairastuvalle ja joukkueessa pidempään olleet pelaajat saattavat kyllästyä siihen, että jankataan asioita, joita on nyt pari vuotta hinkattu. Kun pitäisi ottaa steppi eteenpäin, joudutaankin ottamaan kaksi taaksepäin, koska uusille pelaajille kaikki on uutta.
Tänään nähtiin myös, miten suuri merkitys itseluottamuksella on lätkässä. Lyytinen on tästä ehkä paras esimerkki. Pelaaminen menee väkinäiseksi ja se heijastuu toisilla pelaajilla ihan kaikkeen. Kärppien peli näytti tänään siltä kuin HIFK:lla niin monta kertaa aikaisemmin. Eikä kukaan kai Mannerta paskaksi valmentajaksi kehtaa kutsua? Se, pelasiko joukkue tänään upeasti, koska Pikkarainen oli poissa, ei varmasti selviä koskaan. Mutta ihan yhtä hyvin joukkue on voinut päättää yhdessä, että nyt näytetään Pikelle, että me pystytään vetämään sovittuja juttuja, vaikka päävalmentaja onkin poissa. Se nyt lienee kai kuitenkin kaikille selvää, ettei siellä mitään uusia juttuja vedetty, vaan jatkettiin siitä, mihin eilen jäätiin. Mistä näistä tietää.
Joukkue tarvitsee valmentajia ja valmentajat tarvitsevat joukkuetta, jotta homma toimii ja joukkue menestyy. Yhtään ei voi antaa siimaa millään osa-alueella vastustajalle, koska erot ovat lopulta varsin pieniä. Jos nimekäs maalintekijä ei saa edes tyhjistä sisään, ei se ole valmentajan syytä, mutta kun tämä toistuu riittävän monta kertaa ja monen pelaajan kohdalla, siitä tulee myös valmentajan ongelma, koska joukkue ei menesty. Vaikka pitäisi menestyä, koska nimet selässä. Mutta kas kummaa, kun joku onnistuu ja käy joskus vähän tuurikin, peli vapautuu ja yhtäkkiä ne samat asiat, joissa edellisessä pelissä tumpeloitiin, onnistuukin ja koko joukkueen peli toimii vähän paremmin. Yhtäkkiä pelaajillakin on kivempaa kentällä eikä jokainen moka ole kohtalokas. Tästä lähtee usein sitten positiivinen lumipallo pyörimään ja tällöin joukkue voittaa myös vähän huonommallakin pelillä. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan HIFK:n peli tästä nyt lähtee.
En usko, että Pikkarainen on huono valmentaja. ”Onko hän oikea valmentaja HIFK:lle?”, on kysymys, mitä minäkin olen joutunut miettimään. Ehkä, ehkä ei. Välillä on näyttänyt toivottomalta, mutta sitten tulee pelejä, jolloin homma toimii suorastaan loistavasti. Kuten eilen ja tänään. Jo KooKoo-matsi oli hyvä matsi, vaikka itse en kovin mielelläni katsele runkosarjassa tuollaisia pleijarityyppisiä vääntöjä. Mutta silti peli oli ihan hyvää. Nimiä selässä on turha tuijottaa, koska pelataan joukkue vs. joukkue-lajia. HIFK:ta vastaan vastustajalla ei koskaan ole sitä ongelmaa, että tultaisiin vain läpsyttelemään ja paskat housussa Tullinpuomin kohdalla on enää vain kaunis muisto.
Ensi viikon Jukurit-peli on todella merkittävä, melkein merkittävämpi kuin nämä KalPa- ja Kärpät-matsit, sillä siinä mitataan pelaajien asennetta, sitoutuneisuutta ja rutiinia. Ei näillä kahdella voitolla kuuhun mennä, mutta ei ne mitään pelkkää hyvää tsägääkään olleet, niin aseettomiksi HIFK molemmat vastustajansa teki. HIFK:ssa onnistujia oli laajalla rintamalla ja se oli todellakin joukkue, osiensa summa. HIFK pelasi joukkueena laajalla rintamalla molemmat vastustajat aseettomiksi ja onnistumiset ruokkivat itseluottamusta samalla, kun vastustajien itseluottamus mureni. HIFK myös lähti altavastaajana molempiin peleihin, mikä on yleensä sopinut meille. Jos menestyä halutaan, ensi keskiviikkona Jukureilla pitää oikeasti pyyhkiä lattiaa.