Olen väittänyt että hän meni keskiverto pelaajana P-Amerikkaan ja kasvoi ja harjoitteli siellä itsensä maansa yhdeksi parhaista oman roolinsa pelaajaksi. Keskusteluhan lähti siitä että häntä verrattaan usein jälkeenpäin Tikkaseen
Ajattelin jo, etten ehkä jatka kirjoitusta tästä aiheesta, mutta tartun vielä kerran tähän keneen verrata Ruutua ja hänen tekemisiään.
Muita suomalaisia pitkän uran tehneistä Helenius oli puhdas gooni ja Nieminen enemmänkin voimahyökkääjä. Heihin vertaaminen on turhaa.
Niille, jotka kirjan ovat lukeneet, niin Ruutuhan itse vertaa itseään eräällä tavalla Tikkaseen suomalaisten jäähyennätyksen nappaamisen yhteydessä. Toki siihenhän se saattaa jäädä, vaikka molemmat pelasivat agitaattorin roolia joukkueissaan. Tikkasella muut avut taisivat kuitenkin riittää pari napsua kirkkaampaan uraan ja viiteen Stanley cup -sormukseen. Sattumaa tai ei, Tikkanen näytti kelpaavan aina vahvistukseksi mestaruuksia tavoitteleviin joukkueisiin.
Taitaa olla niin, ettei Suomesta oikein muita agitaattorin roolissa uraa tehneitä ole kuin kaksi edellä mainittua.
Agitaattori-kategoriassa Tikkanen taitaa päästä parhaaseen A-ryhmään Theo Fleuryn ja Claude Lemiouxin kanssa. Kun taas Ruutu vertautuu sellaisiin nimiin kuin S. Avery, Matt Cooke, Darcy Tucker, Jordin Tootoo ja niin edelleen. Kyseiset miehet - J. Ruutu mukaan lukien - kuuluvat pelillisissä avuissa kakkoskoriin, vaikka olivatkin kovia hämmentämään. Kuvaavaa on muuten, että näistä nimistä vain Cookella on yksi mestaruus. Muilla kovin menestys on näyttänyt kiertäneen.
Agitoida ruutu toki osasi Änärissä ja ansaitsi elantonsa. Ei siinä. Tästä osuudesta nostan hattua vilpittömästi.
Sitten kun taas puhutaan Ruutun "voitto keinolla millä hyvänsä" -asenteesta ja sen erinomaisuuden korostamisesta, niin sitten tullaankin sille vaivaannuttavalle alueelle, joka saa täälläkin monelle hieman paskan maun suuhun.
Suomesta aikoinaan lähti kovaa pelaava voimahyökkääjä, joka toi sopivasti tunnetta peliin kun valmentaja sitä vaati. Sellainen rikkaan miehen Sailio tai talonmies Pikkarainen. Ruutu teki paljon kovemman uran kuin tämä kaksikko.
Änäri teki Ruutusta kaiken kansan silmissä - minunkin - kovan jätkän, jota ei edes lockdown-kauden tötöily kovasti himmentänyt.
Paluu Suomeen pelaamaan viimeiset vuodet kuulosti myös hyvältä ajatukselta, mutta toteutus teki J. Ruutusta sellaisen oman elämänsä Marko Yrjövuoren, jonka Ameriikan saavutukset ja sädekehä suli sen siliän tien. Jos J. Ruutu lähti voimahyökkääjä raakileena, mutta mestaruuden vuoksi eräänlaisena voittajana (Suomenmestarina), niin takaisin tuli WWE-wrestleri (myllylarppaaja), joka kyllä osasi puhua, mutta puheet ja teot eivät oikein kohdanneet kun tekemisen aika tuli.
"Kaikki voittamisen eteen" osoittautuikin vain myllylarppaamispuheiksi ja jonkin henkilökohtaisen Vendetan kohdistamista IFK:hon, joka karkasi kunnolla käsistä Micke Granlundin kolaamisesta. Kyllähän Ruutu sai HIFK:n sekaisin ja henkilökohtainen ylpeydenaihe noista viimeisistä vuosista oli näemmä se, että tuli lumipesestyä HIFK. Mestaruudesta viis. Tai siltä se näytti, eikä kirja muuta mielipidettä.
Kun täältä on lukenut palstaveljien kirjoituksia, niin ehkä itselleni kiteytyy, että palatessaan J. Ruutu ei ollut tarpeeksi nöyrä "tekemään kaikkensa voiton eteen" joukkueen puolesta vain ainoastaan itsensä. Sellaisella asenteella harvemmin rakennetaan tulevaisuutta missään organisaatioissa kun laittaa hokkarit naulaan.
HIFK sai esimakua tästä asenteesta jo lockdownina ja ehkä juuri sen takia ei myöskään tarjous ollut niin kova kuin Ruutu odotti. Joku muu olisi ehkä ottanut yhden vuoden välissä jossain ja palannut näyttöjen kanssa kertomaan miksi olisi se puuttuva palanen mestaruusjoukkueessa. Ei Ruutu, eikä Ruutun ego.
Jokereissa ja ylipäänsä Suomessa Ruutu olisi voinut taas sovittaa pelityylinsä tilanteeseen sopivaksi. Esimerkiksi kovaa taklaava voimahyökkääjä, joka olisi vielä voinut tehdä pisteitä, rottailla ja vastata puhelimeen tarvittaessa. J Ruutu päätyikin tuomaan oman Ruuttu-shown, johon rehellisyyden nimissä yritettiin sisäisesti puuttua. Onnistumatta. Kyllähän sillä sekavan HIFK:n yhtenä vuonna voitti, mutta muutoin taisi aina osua enemmän voiton eteen tehneitä joukkueita vastaan.
"Jumalainen näytelmä" loppui siihen, ettei kukaan halunnut Ruutua. Ei kentälle eikä organisaatioon. Taisivat pettyä lopputulokseen sekä Ruutu, fanit ja organisaatiot. Niin, kirja on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Myös siinä mielessä, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja sitä saa mitä tilaa.
