Kiitos suorasta vastauksesta.
Täältä myös kiitos hyvästä vastineesta. Sulla on ollu ( ?) fiksu faija. En toki minäkään ole sodissa taistellut, kaikki suvun miehet kyllä oli ja muutama selvisi meille junioreille sitä todellisuutta valottamaankin. Nuo luokkasota - asiat oli vielä kovasti pinnassa 50 - ja vielä 60 - luvullakin. Yhteen aikaan oli tosiaankin muodissa veteraanien halveksinta, jota silloin en kyennyt ymmärtämään, mutta näin jälkeenpäin koen sen olleen vain sitä irtiottoa siitä edellisestä sukupolvesta ja niistä sodan tuomista traumoista, jonkinlaista terapiaa vissiin sekin, mutta eikös nämä jääneet viimeistään sinne 70 - luvulle, en ainakaan muista, että moisia kommentteja olisi tarvinnut kuunnella miltään suunnalta enää vuosikymmeniin. Mutta jotta ymmärtää, miten kipeitä aikoja nuo oli meitä edeltäneelle sukupolvelle, kertoilen pienen tarinan oman sukuni historiasta asiaa valaisemaan. Pappani oli kapinan aikaan kallellaan punaisiin, ei varsinaisesti ollut missään sotimassa, mutta laittoivat hänet varoittamaan punakaartia jämsään, että lahtarit on tulossa pohjoisesta. Jalkaisin juoksi Jyväskylästä jämsään ja päätyi hennalaan teloitettavaksi. Selvisi sieltä ulos ruumissäkissä kuolleeksi tekeytyen, eikä uskaltanut vuoteen perhettään katsomaan vaan eli metsissä. Jotkut arvet kai tuo ukkoon sitten jätti. Talvi - ja jatkosotaan lähti sitten omat pojat, niin kuin muistakin torpista silloin. Enoni selvisi tuosta souvista niukin naukin, haavoittuen kahdesti ja toisella kerralla miltei lopullisesti. Pääsi sitten lopulta vuonna -47 sotasairaalasta, eli sai vasta sitten sotareissunsa loppuun, oli kotiovella pappani vastassa, paiskoen enoni kamat pihalle ja huutaen, ettei tähän torppaan lahtarin kätyri astu, oli sentään oma poika ja sentään vielä elossa. Tällä alleviivaan sitä, että tottakai, meidän historiassa, niin kuin monen muunkin maan historiassa nämä poliittiset kuohunnat on aiheuttaneet syviä viiltoja moneen sieluun, ehkä isääsi haukkunut oli jonkun tällaisen kokemuspohjan kautta sappensa kiehumaan saanut, mene tiedä, mutta se upein asia suomessa on minusta ollut kuitenkin, että vaikeista paikoista on selvitty, koska aina on löytynyt yhteisymmärrystä asiat tässä maassa selvittää ja toivottavasti on jatkossakin. Kumma kyllä pappani ja enoni kykenivät välinsä selvittämään ennen pappani kuolemaa, mutta voit vaan kuvitella, mitä kärhämää ja joskus väistelyä on enoni ja hänen sisarustensa kanssa vuosien saatossa joutunut kuulemaan, kun heissäkin jokainen on jonkun puolen asiaan valinnut, eikä kannastaan luovu vaikka mikä olisi.
Ehkä juuri siksi, mikä on oma suku -ja henkilöhistoria olin niin kovin mielissäni, ettei nuo järjettömyydet eskaloituneet mihinkään peruuttamattomaan, kun kummassakin kaaderissa lopulta on ihan tavan suomalaisia ja tärkeämpääkin tekemistä olisi kuin keskinäinen sapelien kalistelu.
